Suolla

Suoluonto on tutustumisen arvoista kaikkina vuodenaikoina. Tässä heinäkuista tunnelmaa.

Nuolihaukka päivystää

Nuolihaukka päivystää

Kuvat Martimoaavalta ja Olvassuolta.

Lisäys 8.8.2016: Kuvaamani komea sudenkorento on mahdollisesti isoukonkorento, Suomen suurin sudenkorentolaji, joka on varsin harvalukuinen [1].  Jos joku tuntee korentoja, olisi mukava saada varmistus. Korento on kuvattu Simon Martimoaavalla.

Isoukonkorento?

Isoukonkorento?

 


[1]  http://www.sudenkorento.fi/kwiki/Isoukonkorento

Tunturilammella

Alkukesästä, 400m korkeudessa kirkasvetisellä tunturilammella, saatat hyvinkin kohdata tämän vikkeläliikkeisen kahlaajalinnun, joka ei yleensä kahlaa vaan ui kuin sorsa.

Vesipääsky

Vesipääskynaaras ötökkäjahdissa

Vesipääsky

lampi-1

Vesipääsky on lintumaailmassa poikkeus ainakin siinä, että naaras on se koreampi puolisko koiraan tyytyessä harmaampaan nuttuun. Koiras myös jää hautomaan munia, kun naaras aloittaa heti muninnan jälkeen paluumatkan trooppisten valtamerten ulapoille.

 

Esteettisesti tyydyttävä retkeilyfilosofia

Retkeilijällä kuuluu olla elämänfilosofia tai pikemminkin retkeilyfilosofia. Ilman täydellistä filosofiaa jää retkeily turhaksi tempoiluksi ja järjettömäksi ajanhukaksi. Retkeilyfilosofian täytyy siis olla eräänlainen tekosyy lapselliselle ja hyödyttömälle käyttäytymiselle.

Tällainen filosofia, jonka täytyisi perustella turhuuden välttämättömyys, ei ehkä vaadi loogisen päättelyn eksaktia käyttöä katkeamattomine ja virheetömine ajatusketjuineen, vaan pikemmin jonkinlaisen esteettisesti tyydyttävän ajatuksen löytämistä perusteluksi tunturissa haahuilemiselle.

 

kaari2-1

Onko onnistunut erämaaretki kuin gourmet-ruoka: kokki tuntee ruoka-aineet täydellisesti, kehittelee reseptin, näkee herkun valmiina silmissään? Sitten vain toteuttaa ja lopputulos on aina täydellinen.

 

Raekaari

Kesäkuinen raekuuro Paistuntureilla

Ja katin kontit.

Ei lapinretki ole poronfile, karjalanpaisti, hernerokka eikä edes pottulaatikko. Korkeintaan se on huonosti valmisteltu maksapihvi, jonka jänteet juuttuvat ikävästi hammasväleihin. Tai ehkä ruotimaton haukifile, jota syödessään ei etukäteen koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Koska erämaaretkeily on kuin elämä – siinä on kaikki – on se elämän tarkoituksen etsimistä. Elämän tarkoitushan on kierrellä kairassa miettimässä elämän tarkoitusta, joten tästä ei sinänsä synny mitään periaatteellista ongelmaa.

Siinä mielessä vaellus on kuin elämä pienoiskoossa: melkein, mutta ei aivan täysin kontrolloimaton.

(Julkaistu aiemmin 2009)

Lennossa

Viime aikoina olen innostunut lintukuvauksesta. Se ei ole helppoa, eikä vähiten siitä syystä, että lintuja pitäisi päästä todella lähelle. En ole oikein piilokojussa kyyhöttämisen ystävä, joten kuvat ovat sitä myöten jääneet onnenkantamoisiksi.

Erityisen hankalaa on lentokuvien ottaminen. Taivaanvuohen soidinlennon kuvaaminen on suorastaan pirullisen vaikeaa ja tulos pääasiassa suttua.

 

Heinätavit ovat melkoisia lentäjiä myös, eivätkä nekään mielellään ihan lähelle kuvaajaa tule.

Hankalaa on. Mielenkiintoisia lentokuvista ovat tietysti varsinkin lentoonlähtökuvat, jos semmoisen sattuu joskus saamaan.

Lapasorsa

 

Joskus olisi mukava ottaa se täydellinen lentokuva. Ja muustakin kuin pelottomasta kalalokista harmaalokista.

kalalokki-1

Vaelluksen säännönmukainen säännöttömyys

Kaupunkieläjä joutuu aina silloin tällöin pohdiskelemaan omien tekemistensä ja olemistensa merkityksiä. Näiden merkitysten pohtiminen vaatii irto-ottoja ja muutosta mielen kahlitsevaan arkiseen ympäristöön.

Nykyajan yhteiskunnassa elämme sääntöjen ympäröiminä. Näistä säännöistä meillä on kaikilla vähän omat versiomme ja noudatamme kaikki niitä omalla tavallamme, parhaan ymmärryksemme tai tahtomme mukaan. Joskus säännöt kuitenkin kolisevat ikävällä tavalla elämän pinnojen välissä ja vapauden kutsu kaikuu voimakkaana.

Vaellus, jos mikä, antaa vapauden unohtaa nämä säännöt, eikö niin. Ei enää heräämis- tai nukkumaanmenoaikoja, ei kokouksia, työaikoja. Ei enää mitään tarkoin säänneltyä ja kontrolloitua elämää. Voi herätä kukonlaulun aikaan tai nukkua puoleenpäivään, aivan miten haluaa. Mutta entä käytännössä? Kuinka moni vaeltaja kulkee vapaana suunnitelmista ja säännöistä. Entä kuinka moni todella haluaa sitä? Entä kuinka moni säännöistä ja rutiineistä piittaamattomuuttaan vakuuttava kulkija loppujen lopuksi orjuuttaa itseään sillä kiduttavalla mahdollisimman paljon tekemisen pakolla, joka juuri erämaassa pitäisi unohtaa?

Toisaalta on myös niin, että vaellus tuo mukanaan paljon pieniä kirjoittamattomia tapoja ja rutiineja, joita voi pitää sääntöinä. Tämä yksinkertainen, hallittu, pienimuotoinen säännöstö, joka palvelee sekä selviytymistä, mukavuutta, että olemisen yksinkertaisuutta, luo siis ainutlaatuisen mahdollisuuden täydelliseen olemisen hallintaan muuten niin kaoottisessa maailmassa. Tälläinenkin oleminen on mahdollista vain vaelluksella.

Onko vaellus siis vapautta säännöistä ja tavoitteista, pikkutarkkaa selvitymisrutiinien noudattamista vai pakonomaista mahdollisimman paljon tekemistä? Kaikkia näitä piirteitä löydän itsestäni ja kukapa tietää, tai edes välittää, millaista oikean vaelluksen pitäisi olla. Minulle vaelluksen henkisessä tilassa oleminen on kuitenkin täynnä merkityksiä ja on pidettävä visusti huolta siitä, etten erehdy tekemään niistä kaikista sääntöjä, ainakaan liian sitovia.

Luonnossa ja erämaassa kulkijaa sitoo vain yksi ainoa yhteinen sääntö: kunnioita elämää, luontoa ja häntä, jonka polku risteää omasi kanssa.

___

(Julkaistu aiemmin Asentopaikan päiväkirjassa vuonna 2010)

Repunkevennys – Remaster 2016

Muutamia vuosia sitten sain päähännouseman, joka sai minut keventämään reppua.

Kevenikö se kantamus mihinkään, siitä en ole loppupelissä ja rehellisesti sanottuna lainkaan varma. Ehkä se ei keventynyt, koska päädyin kummalliseen pseudogrammauksen tilaan: pois jätettyjen varusteiden tilalle haalin mukaan kaikkea uutta ja mukavaa tai vanhaa ja retroa, esimerkkinä vaikkapa pikkukirves. Lopputulema oli pitkän päälle sama: liian painava reppu.

Voi elämän kevät, sitä varustevatuloinnin tuskaa.

Mutta onhan liian painava reppu suhteellinenkin käsite. Ultragrammaukseen sairastuneelle se kaikki on liikaa. Mutta minkälainen reppu olisi minulle se, jota haluaisin kantaa?

Yksinkertaisesti sellainen, jota jaksan kantaa ensimmäisestä paivästä alkaen ilman kiroilua ja hammasten kiritystä.

Mutta, mutta; se, mikä oli vielä muutaman vuosi sitten hyvä kantaa, on nyt liian painava. Nivelrikko isovarpaan tyvinivelessä ja varsinkin pahentuneet polvinivelongelmat pakottavat ajattelemaan asiaa uudelleen taas kerran.

Keventää voi monella tavalla. Uudet varusteet ovat kevyempiä, mutta rahaa palaa. Toisaalta kotiin jätetty varuste ei paina yhtään mitään. Voinko jättää jotain kokonaan pois? Niitä edellisen pseudogrammauksen tuloksena mukaan kertyneitä ylimääräisiä roinia ehkä. Mitäs sellaista siellä on?

Kirves

yxa

Granfos Lilla Yxa, 385 grammaa teräsuojuksen kanssa. Se on mukava risukeittimen kanssa, mutta ilmankin pärjää aivan hyvin.

Varakeitin ja kaasu

 

Primus express stove ja primuksen minipullo kaasua, yhteensä noin 250 grammaa. Risukeittimen kanssa kulkiessani olen pitänyt tätä mukana, mutta kertaakaan en ole sitä käyttänyt muuta kuin laiskuuttani. Sitä ei oikeasti tarvita. Onko edes katastrofi, jos ei yhtenä päivänä saa lämmintä ruokaa? Tuskin.

Sitten on.. niin mitä? Ei mitään täysin ilmeistä. Valokuvausvälineistä jotain pois? Ei, se ei onnistu, kamala ajatus. Yhtä hyvin voi jättää lähtemättä koko reissulle. Kameralaukku painaa kaikkineen kolmisen kiloa, mutta siitä ei ole mitään pois tiputettavaa (*).

Kevennettävää on siis tuo reilu 600g. Uudesta makuupussista tulee hyvää puolisen kiloa vanhaan verrattuna, joten kilo on jo lähtenyt pois. Onko se paljon vai vähän, riippuu katsantokannasta.

Mutta se on alku. Löytyykö se toinen kilo vielä jostain?

 

___

(*) Kameralaukun keventäminen on toinen ”pseudogrammausprojekti”, yksi kevennys johtaa sisällön uudelleenarviointiin ja laukku painaa joka tapauiksessa aina sen 3 kiloa.

 

Kesän tuojia – Osa 4

Onkos tässä ketään? Maastopuvussa on helppo olla huomaamaton.