Naamat huurteessa

Tunturin päällä tiesin valinneeni väärän reitin: lyhin ei aina ole lyhin, sen verran pitäisi minunkin jo saamenmaasta ymmärtää. Koira katsoi minua pää kierossa, naama riitteessä ja yrtti kävellessään kääntyä pois tunturin laen yli pyyhkivästä tuulesta.

Myrsky oli yltynyt purkaessani telttaa jo siinä määrin, että olin harkinnut leiriin jäämistä ja rokulipäivän pitämistä, mutta majoite oli jo hyvää vauhtia siirtymässä ahkioon, joten liian myöhäistä. Kaikkialle sekunneissa tunkeutuva puuterilumi teki ahkion pakkaamisesta mielenkiintoista. Tavallaan pieni ihme, jos sinne hankeen ei joku tavara jäänyt kevttä odottelemaan.

Hiihdin pahki luonnonpuiston rajatolppaan, joten tiesin hiihtäneeni viimassa liikaa itään. En tietenkään ollut jaksanut ottaa laseja ja merinovillahuppua repusta, joten olin vaistomaisesti kääntynyt pois tuulesta. Nyt ei muu auttanut, kuin hirveässä viimassa kaivaa suojalasit ja huppu esiin, että matkan jatkaminen oikeaan suuntaan onnistuisi. Mutta ei ollut enää pitkästi, alamäen laskeminenkin oli turvallista ilman valmistamaani ahkiojarrua, niin voimallinen oli vastaan puhaltava tuuli.

Nyt kammin lämmössä en ollenkaan kaipaa telttaan, ainakaan tällä hetkellä. Vietetäänköhön loppupäivä rokulia.

image


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *