Maa on musta, talo on tyhjä, ulkona hirmuinen sota. Olen kääntänyt Beethoovenin täysille. Koira käpröttää kauhuissaan jalkojen juuressa.
Istun sisällä mököttämässä vesiselvänä ja yritän nauttia ajatuksesta pomminpaukuttelijoiden huomisesta krapulasta. Kiusa se on pienikin kiusa.
Enää kaksi kuukautta ja 21 päivää kevätpäiväntasaukseen.
Hyvää uutta vuotta.
Vaeltajan musta joulu
Joulunajan
liikkuu mieli vaeltajan
sateen mustaamassa
vesilammikossaEi oo lunta!
On joulu musta
ja tästä aattelusta
ei saa lohdutustaUlos katsoo vaeltaja
kulmin karsain:
“Ei mitään tule tästä
lumen ikävästä”Pilvet riippuu
oksat kiikkuu
oravalla häntä
litimärkän’ vettä tippuuJo aatos pysähtyy,
huokaa sydän,
ja selkä suoristuu,
katse kirkastuuViel tulee kevät!
ja hanki loistaa:
se viimein
kaamosmurheen poistaaJoulunajan
liikkuu mieli vaeltajan
jo kesän tunturissa
reppu paketissa_____________________________
Hyvää joulua kaikille lapinhulluille ikään, sukupuoleen, elämänkatsomukseen tai muuhunkaan meitä näennäisesti erottavaan katsomatta!
_____________________________
Asentopaikalla on kirjoitettu päiväkirjaa jo yli 2,5 vuotta. Kaikenlaista mieleenjuohtumaan on tullut laitettua esille, joskus asiasta ja usein miten muuten vaan.
Tähän vuodenaikaan ei vaellusasiat oikein ole mielessä, varsinkin kun etelässä on loskainen syystalvi, joten päiväkirjassa on ollut hiljaiseloa. Tämäkin merkintä on turha, mutta olkoon nyt tässä merkkinä siitä, että en ole kadonnut minnekään. Asia virkistyy mielessä taas viimeistään auringon hohtaessa keväthangilla.
Asentopaikalla on käynyt viimeisen kuukauden aikana keskimäärin lähes 250 lukijaa päivässä. Kiitos kaikille, hyvää joulua ja railakasta tulevaa vaellusvuotta.
—
http://paivakirja.asentopaikka.fi/2010/12/24/joulukortti/
Kevätkesäisen Paistuntureiden vaelluksen kirjoittamatta jäänyt tarina, jonka olin uhannut lopullisesti hylätä, pyrki lopulta väkisin kirjoitettavaksi. Tuotos on nähtävissä uusimmassa Outassa:
http://www.outa.fi/joomla15/index.php?option=com_content&view=article&id=445
Vaikka tarina onkin viimekesän innoittama, ei se ole orjallisesti yhden vaelluksen kuvaus, vaan sisältää elementtejä kaikesta siitä, mitä olen Paistutureiden kesäkuun vaelluksilla kokenut.
Myös Muotkan retki, josta lupasin pyhästi olla kirjoittamatta sanaakaan, toi ilmoille joitakin tuntoja, joskaan ei kokonaista tarinaa. Eräänlainen tuokiokuva siitä löytyy nyt täältä:
http://www.outa.fi/joomla15/index.php?option=com_content&view=article&id=457
Tämä tarina oli yllätys, koska se pompsahti mieleen erään aamuna koiraa ulkoiluttaessa ja oli pakko kirjoittaa ylös. Sekään ei ole dokumetaarinen tarina, eikä sitä sellaisena kannata lukea, vaikka mukana olleet saattavatkin sen tunnelman tunnistaa.
Orvokki se sijaan kirjoitti syksyn Muotkan reissustamme kokonaisen tarinan, sekin on nyt Outassa:
http://www.outa.fi/joomla15/index.php?option=com_content&view=article&id=460
Outa.fi on taas täällä! Ja etuajassa, mitä suotta kilpailemaan Linnan juhlien kanssa 
Lue Veikko Haakanan aiemmin julkaisematon runo ja tutustu kirjailijaan sarjassamme ”Ihminen nimen takana”. Tarjoamme myös kattauksen herkullisia reseptejä, upeita valokuvia sekä kirja-arvosteluja. Pääset myös kanssamme reissuille niin vaelluskertomusten kuin –videoidenkin mukana.
Klikkaa itsesi Outaan!
Suomen kiistatta paras online-retkeilylehti Outa ilmestyy itsenäisyyspäivänä, 6.12.2011
Älä vaan unohda lukea!
Ennätät vielä kirjoittaakin. Lähetä juttusi sähköpostiosoitteeseen outa@outa.fi tai rekisteröidy osoitteesssa http://www.outa.fi
Mikään ei huvita.
En huvita lukea, ei huvita kirjoittaa, ei huvita valokuvata, eikä huvita olla mitään tekemätön.
Jossain vaiheesa pitäisi kai herätä tekemään kaikkea tuota, mikä ei nyt huvita ja alkaa olemaan taas tekeväinen, mikä huvittaisi enemmän.
Vaeltajat ne on ihme sakkia. Lähtevät kuulemma useinmiten ihan hyvästä asunnosta säiden armoille ja yön selkään, kävelevät peninkulmia päivässä kantapäät ruvella ja sylki rinnuksilla. Ja jos eivät sitä tee, niin sitten leiriytyvät tunturin huipulle tai suon laitaan ja ottavat lotusasennon. Kukaan ei tiedä miksi.
Jotkut kulkevat porukalla jonossa pitkin polkuja, toiset jo viimeisenkin järjenhivenen menettäneenä tiettömiä taipaleita yksin jängillä, tuntureilla tai korpikuusikoissa.
Kehuskelevatkin yli-inhimillisiä ponnistuksia vaatineilla matkoillaan joilla vielä teeskentelevät viihtyvänsä, riettaat, tehden pilkkaa kenestä tahansa vielä täysijärkisestä kanssaihmisestä.
Sitten ovat perustaneet nettiin keskustelupalstojakin, joilla kysellään kaikenlaista tähän hullutukseen liittyvää, jaamistellaan ja juupaillaa. Salaseuraan vasta pyrkivät tiedustelevat varovasti neuvoja suurilta guruilta, joita sitten onkin joka lähtöön; kaikilla eri neuvo. Ja sota on valmis.
Oikeasta joenylitystekniikasta, teltan pystytysjärjestyksesta tai kengänpohjallisista käydään armotonta väittelyä ja miestä kaatuu kuin heinää, armoa ei anneta. Onhan vaakalaudalla ainoa oikea totuus.
Röyhkein tai mukakokenein saattaa jäädä hetkeksi voittajana kukkoilemaan tunkiolle, mutta ilo on lyhytaikainen, kun jo joku kohta puukottaa armotta selkään ja korvaa uuden totuuden omalla versiollaan, ulkopuoliselle täysin yhtä mielettömällä hourupäisyydellä.
Ja kaikki vain sen takia, että kiistellään sitä, että minkäpähän merkkisiä turhia varusteita pitäisi aivan kaikkien käyttää, että niillä voisi eräuskottavasti mennä kairaan palelemaan, nukkumaan huonosti ja näkemään unta olutpullosta ja kokolihapihvistä.
Pysyisivät kotonaan.
Kaikista kuukausista tylsin on marraskuu. Se on tylsin siksi, että sitä tylsyyttä pelkää etukäteen niin paljon, että se ahdistaa. Pimeys hyökkää päälle ja mantelitumake aivoissa surkastuu, tekee mieli sulkea silmät ja lukkiutua kellariin tavallista suuremman viskipullon kanssa.
Mutta todelisuudessa, vaikka vaelluskauden alkuun onkin luvattoman pitkä aika, on marraskuu kuin muutkin kuukaudet ja yhtä nopeasti ohi. Pahin marraskuun aiheuttama ahdistus meneekin ohi heti kuukauden ensimmäisellä viikolla, kun taivas ei putoakaan niskaan, mitä nyt vaan roikkuu vähän alempana kuin kesällä.
Kun grammaustauti etenee, tarttuu kuin rutto ja valtaa alaa, on kevytrepusta tullut, ei vain salonkikelpoinen, vaan siitä on tulossa jopa mainstriimiä. Vanhan liiton ajat ovat ohi, kun viimeinen savottajäärä kasvaa kenkäheinää.
Mutta mikä on kenellekin repun keventämisen syy? Onko keveys itsetarkoitus? Halutaanko juosta mahdollisimman pitkälle tai mahdollisimman nopeasti? Vai ihanko mukavuudenhalusta kevennetään tai jopa ihan sattumalta.
Ultragrammarille jokainen gramma on liikaa. Tämän suuntauksen vääjäämätön lopputulema on se, että tuntureilla kirmaa alastomia hypersuperultragrammareita titaanilusikka perseessä.
Ultragrammareiden kiusaksi on pelikentälle ilmaantunut kummallisia pseudogrammareita. Nämä veitikat eivät grammaa keventääkseen rinkaa, vaan hankkivat kevyempi tavaroita, että niitä sopisi reppuun vähän enemmän. Ehkä tässä on putkirinkkaretkeilyn uusi tulevaisuus.
Sitten on tämmöisiä go-with-the-flow grammareita, jotka entisen varusteen rikkoutuessa ostavat uuden, pienemmän ja keyemmän, kunnes lopulta toteavat, että putkirinkka kolisee tyhjyyttään.
Jos joku raukka, ihan vaan viattomuuttaan, kuvitellessaan aloittavansa tervehenkisen harrastuksen, erehtyy kysymään neuvoa ensimmäisten varusteiden hankinnassa, niin joutuu hän tahtomattaan ja ilman oma syytään ottamaan kantaa tähän mielettömään grammaushelvettiin.
Miksi Internetaikana ei enää saa tehdä omia virheitään, vaan pitää toistaa jonkun toisen tekemiä?
—
http://paivakirja.asentopaikka.fi/2010/06/01/ultragrammaus-perinteisen-eraretkeilyn-kuolema/
