Deletoin Facebook tilini. Olen digitaalinen ruumis.

Tai siis en deletoinut, koska se ei ole oikeasti mahdollista. Muokkasin se sellaiseen kuntoon, että on käytännössä sama kuin se olisi poistettu. Tosin tästäkään en voi olla täysin varma. Naamakirjan varmuuskopiot luuravat jossain ja kuka takaa, ettei tilini nouse kävelemään elävänä kuolleena Nosferatun tavoin.

Se mitä tein oli varsin työläs prosessi. Jos haluat varmistaa, että mitään dataa ei jää tilillesi, ei deactivointi riitä, sinun täytyy tuhota joka ainoa postauksesi ja kuvasi erikseen, muuten ne jäävät naamakirjan palvelimelle.

Miksen viihtynyt naamakirjassa? Huomasin, että digitaalisen hälyn määrä alkaa olla valtava, kun kaveraita on muutamia kymmeniä. Asetuksilla voi säätää kenen päivityksiä seuraa, kenen ei. Mutta miten sellaisen päätöksen voi tehdä? Millä perusteella. Miksi joku sitten on kaverina, jos et seuraa mitä hän tekee? Bittiavaruudessa kaikki huutavat, kukaan ei kuuntele.

Mutta toki facebok toimi niinkuin se on suunniteltukin. Se toimii vähän liiankin hyvin, koska siihen jää koukkuun. Olen jo koukussa aivan riittävän moniin aisoihin, en tarvitse enää tätä. Ja monien muiden tavoin: en luota siihen, mitä naamakirja tekee tiedoillani.

Minun muutaman kuukauden pituinen naamakirjakokeiluni on nyt ohi. Jos joku haluaa ohjeita naamakirjatilin tuhoamiseksi, kerron mielelläni tarkemmin miten sen tein ja miten se pitää mielestäni tehdä.

Mutta nyt on aika lukea kesävaelluksen varustelista kertaalleen läpi, nostaa tavarat eteiseen ja huomenna auton nokka suuntaa kohti pohjoista. Viikonloppu menee vielä sukuloidessa, mutta enköhän ole jo maanantaina paljakassa.

Ehkä vaellukselta palatessa valkenee, jättääkö digitaalinen itsemurha ihmiseen pahojakin traumoja.