En menossa minnekään – kiireettömän vaelluksen valhe

Tätä mantraa hoetaan joidenkin vaeltajien keskuudessa: Ei ole enää kiire, koska olen jo perillä. Se tarkoittaa sitä, että vaelletaan kiireettömasti ilman aikataulua ja tavoitetta. Tai on tarkoittavinaan, koska valitettavasti se on itsepetosta ja illuusio.

Kuka tahansa viikon tai kahden vaelluksella ollut tietää, että on joka tapauksessa sidoksissa resursseihin ja aikatauluihin. Täysin vapaasti kuljeskeleminen on mahdotonta, koska viimeistään ruokien loputtua vaellukselta on palattava. Useimmat ovat sen lisäksi sidoksissa johonkin päivämäärään, johon mennessä on viimeistään palattava sivistykseen. Nämä molemmat tosiasiat johtavat siihen, että vapaasti kuljeksiminen ei ole mahdollista, koska erämaasta vain harvoin voi lähteä pois heti kun haluaa.

Tässä mielessä mikä tahansa vaellus on sidoksissa todellisuuteen erittäin konkreettisella ja lyhytjänteisellä tavalla. Siksi vaellus on aina välttämättä jossain määrin ennalta määrätty. Mitään todellista kireettömyyttä tai vapautta ei voi olla.

Miten pitkä vaelluksen täytyisi olla, että syntyisi todellinen vapaus? Todellisuudessa sellaista vaellusta ei voi olla, mutta vapauden illuusio saattaa tietysti kestää hieman kauemmmin.

Koska kiireetön vaellus on illuusio, voisiko sittenkin olla niin, että tavoitteellinen ”suoritusvaellus” on sittenkin jotenkin aidompi ja rehellisempi kuin kairassa haahuilu ja laiskottelu? Onko huippujen laskeminen tai mahdollisimman monen kasallispuiston ja erämaan kayminen sittenkin oikeampi tapa, koska niistä jää jotain jäljelle. Ei ehkä mitään konkreettista, mutta ainakin tilasto, tekemisen todiste. Paikannin muistaa reitin puolestasi ja dokumentoi jokaisen ottamasi kuvan tarkan paikan.

Koska kiireetön vaellus on mahdottomuus, niin pitäisikö tämä valhe tunnustaa ja myöntää, että jokaisella vaelluksella ja sitä kautta vaellusharrastuksella täytyy olla tavoite?


Kommentit

En menossa minnekään – kiireettömän vaelluksen valhe — 9 kommenttia

  1. Puolessa välissä tekstiä tuli mieleen kysymys, jonka sitten esititkin. Kuinka pitkä vaellus olisi oikeasti kiireetön ja vapaa? Jos ottaisi vuoden vapaata, pakkaisi repun ja lähtisi kotiovela kävelemään. Aikaa olisi vuosi ja rajoittavana tekijänä lisäksi rahavarat ja mahdollinen yhteydenpito perheeseen ja tuttuihin. Saavuttaisiko siinä vuoden aikana jotain erilaista ja enemmän kuin viikon tai kahden Lapin vaelluksella? Olisiko se aidompaa ja rehellisempää?

    En usko, että on aidompaa tai oikeampaa tapaa viettää vapaa-aikaansa. Vaeltaminen edustaa vain yhtä tapaa ja sen sisällä on sitten näitä kilometrien laskijoita, huippujen kiertäjiä, epäsosiaalisuuden illuusiosta nauttivia ja kiireettömyyden illuusiota etsiviä. Onko joku noista aidompaa ja rehellisempää kuin virkkaaminen?

    Epäilen, että kysymys on epäoleellinen. Tunne, subjektiinen kokemus, se on oleellinen. (Ja insinööri ei kirjoita tällaista!)

  2. Olet tietysti oikeassa siinä, että jokainen vaellus on sidoksissa moniin asioihin. Mutta vaelluksella, jos missä, pääsee irti työelämän ja muun stressistä kokemukseni mukaan paremmin kuin millään muulla tavalla. Ei kaipaa mitään, kaikki on tässä, on rauhallinen olo, ”olen perillä”. Tavoitteetonta sen ei silti tarvitse olla. Tähän tarvitaan kyllä vähintään viikon vaellus. Ja sen jäkeen jaksaa taas olla ainakin vähän aikaa ihmisiksi.

    Tällaiset ovat ajatukset juuri pitkähköltä vaellukselta tulleena.

  3. Mikä on tarpeeksi pitkä vaellus?

    Mitä pitempään on poissa, sitä vaikeampi on paluu.

    Harrastus syö itseään.

    Alan tulla vanhaksi.

    Jos alkaisi virkkaamaan vaelluksella?

  4. Kun tunnen tunteen ”olen perillä” tarkoittaa se minulle, etten kaipaa muuallle. Olen siellä missä haluan olla.

    Mitä aikaan tulee, niin aika on suhteellista. Kuluneen kesän alussa meni viikko siihen, että jotenkin edes laskeuduin sinne missä olin, olin henkisesti niin tiltissä. Paremmassa hapessa kiireettömyyden ja ajattomuuden tunne tulee nopeammin. Kyse on siis mielestäni tunteesta, jota ei kannata faktoilla pilata 😉

  5. Niin, haaveilen kuukauden kestävästä talvivaelluksesta. Kesällä se kuukausi ei ole kovin pitkä aika, talvella se saattaa olla niiin pitkä aika, että lähen hyvin mielelläni kotiin.

  6. Lueppa ”Tuuli kääntyy pohjoiseen” tai jotain sellaista. Mikäli et ole vielä. Vuoden mittainen irtiotto on toinen niistä sykleistä. Vuorokausi on se lyhyempi?

  7. Kiireettömyys koetaan.Se on hyvin henkilökohtainen tunnetila. Ei sitä tarvitse mitata kellolla, eikä millään muullakaan mittalaitteella. Jos mie askellan joskus rivakasti pelkästä kulkemisen riemusta, ei se tarkoita kiirettä, joten ulkopuolinen voi siinä pahasti haksahtaa.

    Aikataulu ei sinänsä vielä todista mitään, muuta kuin että on aikataulu. Jos se on tehty tiukaksi, niin voi ja on todennäöistäkin, että esiintyy kiirettä. Jos taasen on riittävän väljäksi laadittu, niin sallii kiireettömän kulkemisen. Samallakin vaelluksella voi osat vaihtua. Kiireettömyys voi loppupelissä poikia kiireen, kun havahtuu ajan ja loppumatkan epäsuhtaan. Mutta entä sitten? Ei siihen maailma kaadu. Tossua toisen eteen rivakammin. Saa elämässä olla sykettäkin, ja pitääkin olla. Jos loppuu, niin loppuu elämäkin.

Vastaa