Tätä mantraa hoetaan joidenkin vaeltajien keskuudessa: Ei ole enää kiire, koska olen jo perillä. Se tarkoittaa sitä, että vaelletaan kiireettömasti ilman aikataulua ja tavoitetta. Tai on tarkoittavinaan, koska valitettavasti se on itsepetosta ja illuusio.

Kuka tahansa viikon tai kahden vaelluksella ollut tietää, että on joka tapauksessa sidoksissa resursseihin ja aikatauluihin. Täysin vapaasti kuljeskeleminen on mahdotonta, koska viimeistään ruokien loputtua vaellukselta on palattava. Useimmat ovat sen lisäksi sidoksissa johonkin päivämäärään, johon mennessä on viimeistään palattava sivistykseen. Nämä molemmat tosiasiat johtavat siihen, että vapaasti kuljeksiminen ei ole mahdollista, koska erämaasta vain harvoin voi lähteä pois heti kun haluaa.

Tässä mielessä mikä tahansa vaellus on sidoksissa todellisuuteen erittäin konkreettisella ja lyhytjänteisellä tavalla. Siksi vaellus on aina välttämättä jossain määrin ennalta määrätty. Mitään todellista kireettömyyttä tai vapautta ei voi olla.

Miten pitkä vaelluksen täytyisi olla, että syntyisi todellinen vapaus? Todellisuudessa sellaista vaellusta ei voi olla, mutta vapauden illuusio saattaa tietysti kestää hieman kauemmmin.

Koska kiireetön vaellus on illuusio, voisiko sittenkin olla niin, että tavoitteellinen ”suoritusvaellus” on sittenkin jotenkin aidompi ja rehellisempi kuin kairassa haahuilu ja laiskottelu? Onko huippujen laskeminen tai mahdollisimman monen kasallispuiston ja erämaan kayminen sittenkin oikeampi tapa, koska niistä jää jotain jäljelle. Ei ehkä mitään konkreettista, mutta ainakin tilasto, tekemisen todiste. Paikannin muistaa reitin puolestasi ja dokumentoi jokaisen ottamasi kuvan tarkan paikan.

Koska kiireetön vaellus on mahdottomuus, niin pitäisikö tämä valhe tunnustaa ja myöntää, että jokaisella vaelluksella ja sitä kautta vaellusharrastuksella täytyy olla tavoite?