Luonnossa liikkujien määrät lisääntyvät, missä syy? Miksi retkeilyn suosio on lisääntynyt? Olen aiemminkin pohtinut, mikä osuus Internetillä on luonnossa liikkumisen voimakkaaseen kasvuun. Pohdintani on johtanut vääjäämättömään johtopäätökseen siitä, että omatkaan kirjoitukseni tai niiden vaikutukset eivät välttämättä ole niin vaatimattomia kuin miltä näyttää. Siksi olen tarkoituksella alkanut jättää retkikertomuksista pois reittien ja paikkojen yksityiskohtia ja jopa poistanut niitä vanhoista jutuista.

Dilemma on vaikea. Kaikilla kuuluisi olla oikeus kulkea suomalaisessa luonnossa, siitä minäkin haluan pitää kiinni. Mutta en tiedä, mikä on oikea tapa hallita kasvavaa retkeilijäjoukkoa lisäämättä kohtuuttomasti ympäristön kuormitusta. Tarvitseeko kaikkialle edes päästä? Pitäisikö kansallispuistoihin perustaa lisää luonnonsuojelualueita, joilla kulkeminen olisi kielletty?

Muutos on joka tapauksessa selvä parin vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen verrattuna. Lapinretkeilykään ei ole enää niin tavatonta ja ekstriimiä kuin aikaisemmin. Mielestäni tilanne ei voi kehittyä vapaasti vaan se on olisi pyrittävä ottamaan haltuun siten, että luonnon säilyminen voidaan turvata. Tässä prosessissa yksittäinen retkeilijä voi tuntea oikeutensa uhatuiksi, mutta vaihtoehtoja ei minusta ole.

Erämaassa liikkuminen ja retkeily ovat hyviä harrastuksia ja opettavat meitä myös kunnioittamaan luontoa. Mutta suuret retkeilijäjoukot eivät ole luonnolle pelkästään hyväksi, asettavat perinteisen retkeilykulttuurin kyseenalaiseksi ja vaativat muutosta. Muutokset taas ovat vaikeita, koska ne aiheuttavat pelkoa. Ensimmäinen asia ihmiselle muutoksen edessä yleensä tulee mieleen on tämä: miten minulle käy? Se on inhimillistä ja normaalia, mutta myös suurin muutosvastarinnan lähde, vaikka sille vastarinnalle ei löytyisikään järkiperusteita.

En yritä edes teeskennellä, että minulla olisi ratkaisuja niihin kysymyksiin, joita retkeilyn ja kansallispuistojen kehittäminen välttämättä herättää, mutta haastan kanssaretkeilijöitä katsomaan asoita suuremmasta perspektiivistä, kuin vain oman repun alta. Yritän tätä myös itse vaihtelevalla menestyksellä.

On syytä huomata, että muutospaineiden alla muutoksia tulee, vaikka niitä ei haluttaisi. Jos muutokset eivät ole hallittuja ja harkittuja, ne ovat satunnaisia ja lopputulos varmasti arvaamaton.

Täysin epäitsekäs ihminen on mahdottomuus, koska hän ei selviäisi hengissä. Silti voimme yrittää taistella vuosimiljoonaista evoluutiota vastaan ja ajatella asoita vähän laajemmissa kaarissa. Sitä kutsutaan sivistykseksi.

Ihmisen ainoa todellinen vihollinen asuu omassa mielessämme, siellä, missä aistihavantomme suodattuvat, ja väärinkäsitykset, epäluulot ja pelot syntyvät. Osa siitä on tuntemattoman ja muutoksen pelkoa, osa sitä, että pelkäämme itseämme enemmän kuin mitään muuta.