Itsekäs luonnonsuojelija on itsensä pahin vihollinen

Luonnossa liikkujien määrät lisääntyvät, missä syy? Miksi retkeilyn suosio on lisääntynyt? Olen aiemminkin pohtinut, mikä osuus Internetillä on luonnossa liikkumisen voimakkaaseen kasvuun. Pohdintani on johtanut vääjäämättömään johtopäätökseen siitä, että omatkaan kirjoitukseni tai niiden vaikutukset eivät välttämättä ole niin vaatimattomia kuin miltä näyttää. Siksi olen tarkoituksella alkanut jättää retkikertomuksista pois reittien ja paikkojen yksityiskohtia ja jopa poistanut niitä vanhoista jutuista.

Dilemma on vaikea. Kaikilla kuuluisi olla oikeus kulkea suomalaisessa luonnossa, siitä minäkin haluan pitää kiinni. Mutta en tiedä, mikä on oikea tapa hallita kasvavaa retkeilijäjoukkoa lisäämättä kohtuuttomasti ympäristön kuormitusta. Tarvitseeko kaikkialle edes päästä? Pitäisikö kansallispuistoihin perustaa lisää luonnonsuojelualueita, joilla kulkeminen olisi kielletty?

Muutos on joka tapauksessa selvä parin vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen verrattuna. Lapinretkeilykään ei ole enää niin tavatonta ja ekstriimiä kuin aikaisemmin. Mielestäni tilanne ei voi kehittyä vapaasti vaan se on olisi pyrittävä ottamaan haltuun siten, että luonnon säilyminen voidaan turvata. Tässä prosessissa yksittäinen retkeilijä voi tuntea oikeutensa uhatuiksi, mutta vaihtoehtoja ei minusta ole.

Erämaassa liikkuminen ja retkeily ovat hyviä harrastuksia ja opettavat meitä myös kunnioittamaan luontoa. Mutta suuret retkeilijäjoukot eivät ole luonnolle pelkästään hyväksi, asettavat perinteisen retkeilykulttuurin kyseenalaiseksi ja vaativat muutosta. Muutokset taas ovat vaikeita, koska ne aiheuttavat pelkoa. Ensimmäinen asia ihmiselle muutoksen edessä yleensä tulee mieleen on tämä: miten minulle käy? Se on inhimillistä ja normaalia, mutta myös suurin muutosvastarinnan lähde, vaikka sille vastarinnalle ei löytyisikään järkiperusteita.

En yritä edes teeskennellä, että minulla olisi ratkaisuja niihin kysymyksiin, joita retkeilyn ja kansallispuistojen kehittäminen välttämättä herättää, mutta haastan kanssaretkeilijöitä katsomaan asoita suuremmasta perspektiivistä, kuin vain oman repun alta. Yritän tätä myös itse vaihtelevalla menestyksellä.

On syytä huomata, että muutospaineiden alla muutoksia tulee, vaikka niitä ei haluttaisi. Jos muutokset eivät ole hallittuja ja harkittuja, ne ovat satunnaisia ja lopputulos varmasti arvaamaton.

Täysin epäitsekäs ihminen on mahdottomuus, koska hän ei selviäisi hengissä. Silti voimme yrittää taistella vuosimiljoonaista evoluutiota vastaan ja ajatella asoita vähän laajemmissa kaarissa. Sitä kutsutaan sivistykseksi.

Ihmisen ainoa todellinen vihollinen asuu omassa mielessämme, siellä, missä aistihavantomme suodattuvat, ja väärinkäsitykset, epäluulot ja pelot syntyvät. Osa siitä on tuntemattoman ja muutoksen pelkoa, osa sitä, että pelkäämme itseämme enemmän kuin mitään muuta.

Kommentit

Itsekäs luonnonsuojelija on itsensä pahin vihollinen — 7 kommenttia

  1. Määrällisen muutoksen lisäksi olisi syytä ottaa huomioon myös laadullinen muutos. Uskoisin, että suurin ja ehkä jopa kasvava osa retkeilijöistä tekee luontoon päiväretkiä tai lyhyitä pistäytymisiä. He kulkevat pääosin opastettuja reittejä tai ainakin vakiintuneita polkuja.

    Ehkä tämän muutoksen edessä osat luonnosta jäävät jopa vähemmälle rasitukselle kun vanhan koulukunnan kairan kiertäjät eivät tee siellä enää rakotuliaan ja kaada loue puitaan, vaan sinne eksyy korkeintaan joku rauhaa hakeva umpihankihiihtelijä ajoittain…

    Ehkä noin, tai ehkä ei.

    Luontoa on kuitenkin syytä säästää ja suojella, myös retkeilijöiltä. Toisaalta, luonnolla ei taida olla itseisarvoa ilman ihmistä? Ainakin sellaista on vaikea perustella suurelle enemmistölle…

  2. Pitäisköhän ruveta jakamaan netissä sellaista suorastaan väärää tietoa, joka vähentää ihmisten pakkautumista takametsiin ja rajaseuduille. – Huonoja kuvia, voivottelua, räkkää, sadetta, hiertymiä, vääriä reittikuvauksia, negatiivisia kokemuksia ja sen sellaista – Pelkkä kertomatta jättäminen ei kai riitä, se ehkä lisännee vaeltajanarsistien uteliaisuutta.

  3. Tämä on tämmöistä mietiskelyä. Ihmiset kommunikoivat keskenään ja nykyajan kommunikointivälineet tuottavat erilaisia lopputuloksia, kuin ennenaikaiset. Eikä niiden kaikkien lopputuloksia voida edes aavistaa.

    Kukapa tietää vastauksen, mutta näitä kysymyksiä tulee aina eteen, vaikkei edes tahtoisi.

  4. Näin itsekkäitähän me olemme: olen tyytyväinen, että olen saanut nähdä koskemattomat erämaat ja rannat saisi suojella, koska minulla on rantatontti… En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kansallispuistoja pitää rakentaa ja kehittää – eikö ne olekaan perustettu luonnonsuojelusyistä? Toisaalta merkityt reitit ohjaavat retkeilijöitä vain tietyille paikoille, jolloin muu osa säilyy melko koskemattomana. Itse kuljen aina omia polkuja eikä yleensä tarvitse mennä kauas, kun melko koskematonta luontoa löytyy. Internet kyllä ohjaa retkeilyä, esimerkiksi Muotkatuntureilla Peltotunturin ”Paratiisilampi” oli neitseellinen muutama vuosi sitten eikä sitä olisi pitänyt kehua Netissä. Se on liian lähellä. Olen kyllä huomannut väärääkin tietoa liikkuvan, luultavasti aivan tarkoituksella. Etsiköön jokainen itse kalapaikkansa ja ”Paratiisilampensa”. Eiköhän Lapin erämaiden luonnon pahin kuluttaja ole poro – sanon tämän vaikka turpiin tulee. Mutta miksi Vätsärin koivikot ovat Norjan puolella uudistuneet ja Suomen puolella ei? Ja miksi Enontekiöllä Suomessa ei kasva jäkälää ja poroaidan takana kasvaa? Joka tapauksessa ihminen uhkaa – tunturi ei.

  5. Tuli mieleen, että luonnossa kulkijat ovat aikamoisensa itsensä syyllistäjiä näissä luonnonsuojeluasioissa. Välillä etsitään tietysti syyllisiä muistakin :). Suomalaiseen luonteeseen kuuluu, että syyllinen on aina löydettävä. Kun osaisi miettiä asiaa pykälän verran eteen ja tosissaan alkaisi miettiä, miten esim. Lapin luonnon kulumista voisi omalla kohdalla vähentää. Siis muutenkin kuin jättämällä sinne menemättä. Naapuria ei voi muuttaa, joten pakko kait se on alkaa katsoa peiliin.

  6. Matin kysymys koivikoiden uudistumisesta ja jäkäliköistä on kipeä. Sen vastaus on kuitenkin jokaiselle aivan selvä, niin paikaliselle, kuin retkeilijällekin. Suomessa on yksinkertaisesti liikaa poroja.

    Sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan pidä, eikä saa, syyllistää pelkästään paikallisia poronhoitajia.

    Vähän niinkuin Tuntemattoman Hietasen sanoin: ”En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi.”