Polun syrjässä

Lähetetty ,

Polku on alkeellinen tie, jota pitkin jalkaisin kulkija pääsee helposti polun toisesta päästä toiseen päähän.

Kävelenhän minä polkujakin, ja jos polku menee omaan suuntaani, niin pitäähän sitä käyttää. Mutta polussa on kaksi ongelmaa:
– Se vie sinne jonnekin ja aiheuttaa kiireen
– Polulla voi tulla vastaan (*nielaus*) ihminen!

Menen vaellukselle olemaan yksin ja välttämään kiirettä. Siksi polku aiheuttaa aina kaksinkertaisen ristiriidan.

Yksinolostakin voi tinkiä jos on samanmielisessä seurassa, mutta yllätyksellisiä tapaamisia en vaelluksella kaipaa. Pelkkä polun läheisyys, autiotuvasta nyt puhumattakaan, aiheuttaa sydämentykytystä, hikoilua ja stressihormoonien kurlutuksen verenkiertossa.

Pari vuotta sitten taisin sen kirjoittaa, mitä arvelen poluista.

”Tästä on joku kulkenut, lukemattomien askelten jäljet ovat tallentuneet paljakkaan. Polku, kirottu polku. Se vie väsyneen nopeammin päämääräänsä ja auttaa eksyneen kotiinsa, mutta yksinvaeltajalle se on sielunvihollinen; polun päässä on päämäärä johon on ehdittävä, oli kiire tai ei.

Mutta astupa sivuun polulta, ota harha-askel, aläkä enää katso taaksesi jälkeä tähyten. Silloin olet heti perillä, eivätkä askeleitasi ohjaa kiireisten aaveet.”
http://www.asentopaikka.fi/paistunturit2009.html

Kommentit

Polun syrjässä — 5 kommenttia

  1. Poropolkuja on kiva kulkea, ne muodostuvat yhtäkkiä tyhjästä ja katoavat yhtä nopeasti. Oikeat ihmispolut kipeyttävät jalat ja vievät ajatukset polun päähän tai vähintään johonkin määränpäähän pois siitä hetkestä.

    Vastaa ↓

  2. Polku todellakin aiheuttaa kiirettä. Tänään olen miettinyt polun olemusta ja sen vaikutusta nykyihmisen mieleen. Olipa polku sitten ihmisen tai jonkin eläimen aikaansaama, se kuljettaa jonnekin kulkijan. Sen vangiksi joutuu helposti, sokeutuu polun turvaan. Ennen kuin huomaakaan, on polku vienyt retkimiehen tai -naisen takaisin sivistyksen pariin. Polku on yhteiskunnan pienoismalli, se vaatii sanatomasti mukautumaan, sen oikkuihin sopeutuu liian helposti, polulta on vaikea poiketa, kun sille on kerran astunut.

    Vastaa ↓

  4. Minultakin ääni poropoluille. Seurailemalla paikallisten asukkaiden kulkureittejä voi syventää illuusiota itsestään erämaan osana – vaikka todellisuudessa on sinne täysin sopeutumaton ja vain läpikulkumatkalla. Mutta poropolku antaa haaveille siivet.

    Ihmisten polut puolestaan ovat välineitä siinä, missä muukin ihmisen tekemä. Ja muiden välineiden käyttäminen vaelluksella voi rikkoa illuusion pärjäämisestä ihan vaan keskenään erämaan keskellä.

    Vastaa ↓

Vastaa