Henkselit poikki
Viime kesänä ompelemani henkselinapit pettivät ensimmäisellä vaelluksella. Olin ajatellut, että nappihenkselit olisivat parempi ratkaisu kuin klipsuhenkselit. Eivät ainakaan tippuisi koko ajan.
Hyvä, että repesivät. Vaikka nappien pettäminen oli huonosti tehdyn ompelutyön syy, niin lopputulos oli hyvä. Huomasin nimittäin, että olin laihtunut sen verran henkselivaellusten alkuajoista, että vyö olikin jo käyttökelpoisempi ratkaisu.
Hyvästi henkselit, ainakin kesävaelluksilla.
On jo nelisen vuotta aika siitä, kun perustin Asentopaikka.fi sivuston. Aika juoksee kuin hirvi. Eräänlaista vaellusblogia aloin kirjoittaa samoihin aikoihin. Noihin aikoihin aloin myös kirjoittaa aktiivisemmin netin retkeilyfoorumeille, varsinkin eräälle, jonka monet tätäkin blogia lukevät tuntevat. Ne jotka eivät tunne, ei tarvitsekaan. Sen foorumin ominaispiirteisiin kuului vapaamuotoinen rupattelu, kyseessä oli eräänlainen virtuaalinen nuotiopaikka.
Verrattuna harrastusfoorumeiden seipäännielleseen nillitykseen ja tylsään tosikkomaisuuteen, tämä vaellusfoorumi oli viehättävän vapaamuotoinen, eikä ns. ”offtopikkia” yleensä katsottu pahalla. Pikkunahistelu vain piristi tunnelmaa ja häiriköt hoideltiin porualla takaisin ruotuun jos se katsottiin tarpeelliseksi.
Olen sille foorumille paljon velkaa, koska se auttoi minua eteenpäin erittäin vaikeina elämänaikoina. Olin noihin aikoihin melkoisen masentunut, osittain siitä syystä Virtuaalisen asentopaikan alaotsikkona on ”Lapinhullun sairaskertomus”.
Ihmeellisintä tässä nettielämässä on ollut se, että olen saanut jopa kymmeniä uusia ystäviä tämän neljän vuoden aikana, siitä olen kiitollinen. Olen osallistunut nettilehden perustamiseen, tavannut lukuisia muita vaeltajia, ennen minulle aivan käsittämättömän kaukaisia ajatuksia, ja uusinut kaikki vaellusvälineeni perusteellisesti.
Valtaosaltaan nämä uudet asiat ovat äärettömän positiivisia, vaellusvarusteiden uusiminen ehkä käytännössä merkityksetöntä ja enimmäkseen turhaa rahanmenoa. Myös näkemykseni vaeltamisen ja pohjoisten erämaiden tulevaisuudesta on muuttunut peruuttamattomasti, eikä pelkästään toiveikkaaseen suuntaan. Tästä ehkä lisää myöhemmin.
Olen kirjoittanut niin paljon vaeltamisesta, polulta ja polun vierestä, viimeisen neljän vuoden aikana, että poden aivan vamasti jonkinlaista taisteluväsymystä. Kevään koittaessa kaamosmasennus on vielä pahimmillaan, mutta olen melkoisen varma siitä, että tämä kevät on jonkinlainen vedenjakaja sille, minkälaisia vaeltamiseen liittyvä ajatuksia tässä blogissa nähdään. Ainakin tyyli jolla kirjoitan, on jo muuttunut perusteellisesti, sen voi todeta vertaamalla ensimmäistä kirjoittamaani vaelluskertomusta viimeisimpään:
Ensimmäinen on luettelomainen, tylsä päiväkirja. Toinen on paljon helpompi lukea, eikö totta? Vaikka se onkin erittäin lyhyt, se silti sisältää aivan kaiken, mitä halusin tuosta vaelluksesta sanoa.
Mitä kertomista reitissä olisi? Mitä merkitystä on varusteluettelolla? Niiden mielenkiinto vaeltamisen todellisen sisällön kannalta on täysin nolla. En ole enää edes varma, että vaelluksesta kannattaa kirjoittaa mitään. Voiko siitä oikeasti edes kirjoittaa mitään?
Pitäisikö siitä kirjoittaa mitään?
Ajat muuttuvat ja elämäntilanteet muuttuvat. Joskus tarvitsemme uusia asioita ja apuakin selviytyäksemme elämän myllerryksestä. Mutta aina joskus, silloin tällöin, jotkut apuneuvot käyvät tarpeettomiksi ja ne on viisainta hylätä, ettei huomaa joku päivä käyttävänsä risoja ja tarpeettomia henkseleitä pelkästään tottumuksesta.
Olen näiden erilaisten retkeilyyn liittyvien nettisydeemien kautta saanut kavereita ja todella hyviä ystäviä. Paljon iloa ja ehkä jotain järkevääkin, ehkä. Ei just nyt tule mieleen mitä järkevää – hmm.
Sitä mietin, että onko mahdollista viettää iltaa ilman, että se ei jossain vaiheessa menisi tunturipuheeksi.
Ei oo mahollista.
Järkevääkin oot ehkä saanut: muistatko Liquisole-niksin, joka liittyi makuualustaan?
Itse asiassa pidin enemmän tuost avarhaisemmasta vaellustarinasta. Se oli selkeä kertomus iloineen ja suruineen. Tuo jälkimmäinen reissu avautuu varmasti kirjoittajalle itselleen ihan tällaisen hahmotelman kauttakin, kun on muistot pohjalla. Mutta ei näistä kannata välittää. Yksi tykkää äidistä, toinen äidinäidistä.
Tuo päälle jäänyt työkiire, joka sitten piiskaa reissullakin kiitämään, on todellinen ongelma. En tiedä mainitsinko jo jossain keskustelussa suvantopaikassa kanootissaan työkännykkää räpläävät vaelluskaverit. Sääliksi kävi poikia. Kiire ylipäätään on vaellukselle vain haitaksi. Parempi varata vaikka päivä ylimääräistä aikaa hahmotellulle reitille — ettei koe olevansa ensisijaisesti suorittamassa tätäkin elämänrastia.
Mukava blogi. Pidän tästä. Ajatuksella tehty. Ilmeikäs.
No hyvä, että joku pitää. Vaellusten dokumentointi kyllästyttää, koska se ei enää anna itselleni mitään.
Kivahan näitä on lukea. Tosin aika harvoin löytää kuvatusta alueesta todellista tietoa, sen enempää kuin varusteistakaan. Mutta kesää odotellessa. Juohan sitä tarpeeksi kovassa kahvinhimossakin vaikka vihreää teetä – jos muuta ei ole tarjolla.
Tietoa?
Siinäpä se juuri on. Yritän välttää viimeiseen asti sen tiedon välittämistä. Mikä oikeus minulla on riistää ihmisiltä heidän seikkailunsa?
Ensi kesänä tarkoitus on kävellä Inarinpolkua pitkin jäämerelle. Olisiko syytä välttää kaikenlaisia valmiita ohjeistuksia ja reittiohjeita? 🙂 Kuulemma vaatisi jonkin verran suunnistamistakin.
”No siis tuosta pohjoiseen, kunnes tulee iso ranta vastaan. Lykkyä.”
Se, että välttää kaikenlaisia valmiita ohjeistuksia ja reittiohjeita on vaeltamisen perusta, josta kaikki alkaa.
Näkemyksenne vaatii sellaista henkistä rakennetta, joka minulta puuttuu.
Jaahas, tulikin sitten laitettua nimimerkki väärin edelliseen viestiin. Pygmi roikkuu kyynärpäässä kiinni ja huutaa. Rentouttavvaa viikonloppua menossa 🙂
Erheys korjattu.
Molemmat tarinat olivat mielestäni hyviä, vaikkakin erilaisia. Ensimmäisessä teemaksi nousi itselleni tuo kiire, jokin outo levottomuus tai tunne joka pakottaa menemään vaelluksellakin. Lisäksi se tuntui rehellisen omakohtaiselta ja avoimelta. Toinen taas oli hieno kuvaus tunnelmasta, yleisempi esitykseltään mutta eränovellitasoa. Kuitenkin molempia pystyin ymmärtämään omien kokemusteni pohjalta, joten en osaa niitä järjestykseen laittaa.
Itselläni kirjoittaminen on vähentynyt vaellusten mukana, kun en oikein itsekään tiedä mitä niistä kirjoittaisi Nykyään tulee (jos tulee) tehtyä vain lähinnä kuvakooste ja kuviin selittävät tekstit, ja sitä kautta dokumentoida reissu itselleni. Mutta jos reissusta jää jokin selkeä tunnelma päällimmäiseksi mieleen, niin tuon jälkimmäisen tarinan kaltainen kuvaus voisi olla sellainen johon kannattaisi pyrkiä. Tosin oma proosani ei tuollaisen eränovellin tasolle yllä.
Näin muuttuu retki ja retkeilijä. Sanoisin, että kehitystä tapahtuu, jollakin tavalla jokaisen retken tekee hieman uudella tavalla. En anna paljoakaan merkitystä tarkoille reittikuvauksille tai varusteluetteloille vaikka joskus niistä saa jonkin vinkin. Minusta jokainen saa itse etsiä ja löytää mielimaastonsa ja ainakin kalapaikat. Viimeisimmiltä vaelluksilta palattuani olen aina ihmetellyt, miksi en ollut siellä pitempään – aikaakin olisi ollut! On hyvä kirjoittaa retkipäiväkirjaa itselle, myöhemmin sitä lukiessa palautuu mieleen asioita, joita ei muuten muistaisi. Onko niistä muille iloa, on kyseenalaista. Älä vaan Timo lopeta retkistäsi kirjoittamista; on Netissä aiheesta huonompiakin kirjoituksia!