Sopulin elämä tammikuussa on noin yleensä ottaen syvältä ja poikittain. Nukuttamaan tuppaa kovastikin, mutta on aivan vittumaisen kylmä, niin ettei kunnon uneen tahdo millään päästä.

Vaikka se hyvä siinä sydäntalvessa on, että näitä ”vaeltajiksi” itseään kutsuvia kelmeäsilmäisiä harhailijota ei tähän tunturin aikaan juuri näy, mitäpähän nyt joku eksrimisti polttoainekeittimineen aina silloin tällöin tavataan kykkimästä kairassa. Ne tosin useimmiten paletuvat telttoihinsa, elleivät sitten jo ennen sitä ennätä tukehtua petroolihöyryihin.

Mutta kohta koittaa kevät, jolloin suksikansa sankkana joukkona vaeltaa tunturiin kaiken sopulikansan kauhuksi. On nimittäin niin, että se mikä ihmishiihtäjälle on nautinto, on sopulille kauhistus. Parinkin pitkän kuukauden ajan saa jokainen sopulipolo varoa hankien humpsahtelua niskaan, kun suksikansa ahkioineen saapuu keväiseen tunturin palvontaan. Onnettomat harhautuneet.

Ovat muka ”vaeltamassa”. Pyh.

Ihme sakkia. Lähtevät vapaaehtoisesti ihan hyvistä asuntokoloista säiden armoille ja yön selkään, kävelevät tai hiihtävät peninkulmiakin päivässä kantapäät ruvella ja sylki rinnuksilla. Ja jos eivät sitä tee, niin sitten leiriytyvät tunturin huipulle tai suon laitaan ja ottavat lotusasennon. Kukaan ei tiedä miksi. Ei ainakaan sopuli.

Mutta sopuli kyllä tietää, mitä vaeltaminen tarkoittaa, eikä se olekaan mikään leikin asia.