Retkiruokailua

Minkä takia minusta tuntuu, että ennen retkillä syötiin paremmin? Mahdollisesti kyseessä on normaali "ennen kaikki oli toisin"- syndrooma, mutta muitakin selityksiä voisi löytyä.

Kun aloitin lapinreissut, ei kyseessä ollut ollenkaan vaeltaminen, enhän ollut edes kuullut koko sanaa tai ainakaan yhdistänyt sitä eräretkeilyyn, vaan systeemi oli tämä: Katsotaan kunnon kalapaikka, kävellään 10-30 km, laitetaan leiri. Leirissä oleskellaan, kunnes ruoka tai käytettävissä oleva aika loppuu, jonka jälkeen palataan sivistykseen. Mukana kannettava ruoka koostui näistä:

• Pussi perunoita
• Voipaketti mieheen
• Leipää
• Kossua

Jos kalaa ei tullut, saattoi paluu yllättää nopeastikin. Yleensä kuitenkin maantien kaipuun laukaisi kyllästyminen perunan ja rantakalan syöntiin.

Sitten kuvaan astui uudenlainen lapinretkuilu: kullanhuuhdonta. Siinä touhussa ei ujosteltu kantaa makkaraa, soppalihaa tai olutkoria. Mutta se on jo toinen juttu se, eikä siitä tässä yhteydessä sen enempää.

Kun varsinainen vaellus astui kuvaan mukaan, oli sillä ruokailunautinnolle onnettomat seuraukset: näkkäriä, pussiruokia, kaiken kaikkiaan surkeaa sapuskaa. Surullinen muutos huonompaan, jonka korvasivat vain satunnaiset kalansaaliit ja löydetty uudenlainen vapaus.

Entä nyt? Pussimuonat on kokeiltu laidasta laitaan ja kulinaristisilta ominaisuuksiltaan köykäisiksi todettu. Vaikka niillä onkin käyttönsä hätävarana ja pahan päivän helppona ruokana, on tavoitteenani jatkossa myhäilevä, hyvinsyönyt vaeltaja, joka ei valmismössöä lusikoi, vaan tyytyväisenä pyhkii rasvaista partaansa ennen köllähtämistä ansaitulle levolle.

Eli olotila, jota ei saavutettu edes silloin ennen, vaikka siltä joskus tuntuisikin.