Vaellus on infantiilia todellisuuspakoa

Ihmiset ovat aina kerääntyneet läjiin, kaupunkeihin. Kaupunki on ongelma vain metsäläisten suorille jälkeläisille.

Pakoa todellisuuteen tai siitä pois. Sama asia. Taivaanrannanmaalareita ja joutenkävelijöitä koko sakki. Infantiili = lapsenomainen, per se = sitä ihtiään (erittäin vapaa suomennos). Eli sama asia.

En ole filosofi, enkä ole edes lukenut kuuluisia filosofeja kovinkaan paljoa. Mutta pidän itse henkilökohtaisesti erittäin tyydyttävänä sitä seikkaa, että vaeltaminen antaa minulle vapaamman mahdollisuuden pohtia olemassaoloa kuin mikään muu harraste.

Voisikin sanoa niin, että tämä "omintakeinen" filosofia on nykyisen vaellusharrastukseni tärkein syy. Tosiasiassa mikään ei ole omintakeista kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Yleensä kaikki on opittua ja kopioitua.

Entä kun hallitsemattomuus vaelluksella iskee? Kaaos! Epäonni! Eksyminen! Seikkailu!

Lisäys elokuussa 2010:

Astun polulta. Vaikka se keino ei vienytkään minua minnekään, pidätän itselläni oikeuden valita pienetkin mutkat, kompuroida oman reittini ja tuntea harhailuni seuraukset.

Näen oman reittini. Haluan kulkea kiirehtimättä astumatta toisen jalanjälkiin, vaikka se olisikin illuusio. Haluan tuntea erämaatuulen yksin, vaikka se on sama kaikille.

Tulen perille. Viimein, piittaamatta kuljetusta matkasta tai saavutetuista tavoitteista. Riittää, että olin siellä.