Miehet ja suunnistus

Olen kävellyt totaalisen pieleen sekä kompassin kanssa että ilman. Viime viikolla Muotkalla arvelin, että karttaa ja kompassia ei tarvita, koska maisemat olivat tutut. Olivathan ne, mutta onnistuin silti olemaan kilometrin verran väärässä paikassa toisen päivän loputtua. Ei sillä, että siitä mitään haittaa olisi ollut.

On totta, että itsekseen kulkiessa ei ole niin väliä, missä menee. Kuljen usein yksin tahallani niin, että en välitä muusta kuin yleissuunnasta. Sitten illalla ihmettelen, missä olen, jos viitsin. Näin tunturissa. Outamailla tekee yleensä mieli olla suunnistuksen kanssa tarkempi.

Minulla on aina ollut sellainen käsitys, että ne, jotka eivät pelkää eksymistä, ovat vähän hulluja tai itsesuojeluvaisto on huonosti kehittynyt. Mikäs siinä.

Minä en häpeä myöntää, että pelkään erämaassa, ja pelkään muutakin kuin eksymistä. Pelkään esimerkiksi jättää varusteitani, varsinkin yksinvaelluksella. Siksi en juuri harrasta yksinvaelluksella päiväretkiä, joiden ajaksi jättäisin varusteeni teltalle. Varsinkaan talvella tämä vaihtoehto ei tule edes mieleen.

Eksymisen pelkoa olen koittanut kouluttaa eksymällä tahallani, se näyttää auttavan. On hyvä oppia olemaan olotilassa, jossa tarkka paikka ei ole selvillä. Riittää, että muutama tuttu tunturi on näkösällä tai lähimmältä korkealta paikalta nähtävissä.

Minullakin on gepsi, mutta en käytä sitä juuri koskaan suunnistamisessa. Yleensä pyrin pitämään gepsillä varustetun matkapuhelimen 100-prosenttisesti vedeltä suojattuna, että se on saatavilla, jos sitä oikeasti tarvitsen. Joskus (usein) tulee mielihalu vakoilla paikkaa gepsistä, vaikka varsinaista tarvetta ei ole. Tätä mielihalua vastaan olen yrittänyt taistella, että oppisin paremmaksi suunnistajaksi.

GPS on erittäin hyvä turvaväline ja olen iloinen, että minulla on laite, joka osaa kertoa sijaintini missä tahansa, mutta ainoa suunnistuskeino se ei saa olla.

Toivon, että eksymisen tai loukkaantumisen pelko ei minulta koskaan kokonaan häviä.