Retkeilyä ja valokuvausta
Tänään aurinko paistoi kirkkaasti ja häikäisi silmiä. Iltapäivän katu oli kuiva ja hiekka pölysi tietöiden jäljiltä. Laskevan auringon säteet näyttivät valaisevan keväistä aamua vaaleanvihreiden lehtien välistä.
Vain hetken ajan aistin lähestyvän vaelluksen tuoksun ja kuulostaa aivan siltä, kuin vesi virtaisi jossain lähellä.
Lehdet puissa kellastuivat. Kesä oli mennyt.
Täydellisyyden ja yhteisymmärryksen saavuttaminen tuntuu usein epäokeudenmukaisen hankalalta, varsinkin jos kaikki yrittävät parhaansa. Silti viestin välittäminen ei yksinkertaisesti onnistu. Parhaimmatkaa aikomukset tai ajatukset eivät mene perille. Tai jos menevät, niin niiden sisältö on peruuttamattomasti muuttunut. Useimmiten, tai jopa aina, on kyse vääristä menetelmistä.
Tämän kirouksen kanssa ihmiskunnan on elettävä niin kauan, kuin olemme lajia Homo Sapiens.
Luonnossa liikkujien määrät lisääntyvät, missä syy? Miksi retkeilyn suosio on lisääntynyt? Olen aiemminkin pohtinut, mikä osuus Internetillä on luonnossa liikkumisen voimakkaaseen kasvuun. Pohdintani on johtanut vääjäämättömään johtopäätökseen siitä, että omatkaan kirjoitukseni tai niiden vaikutukset eivät välttämättä ole niin vaatimattomia kuin miltä näyttää. Siksi olen tarkoituksella alkanut jättää retkikertomuksista pois reittien ja paikkojen yksityiskohtia ja jopa poistanut niitä vanhoista jutuista.
Dilemma on vaikea. Kaikilla kuuluisi olla oikeus kulkea suomalaisessa luonnossa, siitä minäkin haluan pitää kiinni. Mutta en tiedä, mikä on oikea tapa hallita kasvavaa retkeilijäjoukkoa lisäämättä kohtuuttomasti ympäristön kuormitusta. Tarvitseeko kaikkialle edes päästä? Pitäisikö kansallispuistoihin perustaa lisää luonnonsuojelualueita, joilla kulkeminen olisi kielletty?
Muutos on joka tapauksessa selvä parin vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen verrattuna. Lapinretkeilykään ei ole enää niin tavatonta ja ekstriimiä kuin aikaisemmin. Mielestäni tilanne ei voi kehittyä vapaasti vaan se on olisi pyrittävä ottamaan haltuun siten, että luonnon säilyminen voidaan turvata. Tässä prosessissa yksittäinen retkeilijä voi tuntea oikeutensa uhatuiksi, mutta vaihtoehtoja ei minusta ole.
Erämaassa liikkuminen ja retkeily ovat hyviä harrastuksia ja opettavat meitä myös kunnioittamaan luontoa. Mutta suuret retkeilijäjoukot eivät ole luonnolle pelkästään hyväksi, asettavat perinteisen retkeilykulttuurin kyseenalaiseksi ja vaativat muutosta. Muutokset taas ovat vaikeita, koska ne aiheuttavat pelkoa. Ensimmäinen asia ihmiselle muutoksen edessä yleensä tulee mieleen on tämä: miten minulle käy? Se on inhimillistä ja normaalia, mutta myös suurin muutosvastarinnan lähde, vaikka sille vastarinnalle ei löytyisikään järkiperusteita.
En yritä edes teeskennellä, että minulla olisi ratkaisuja niihin kysymyksiin, joita retkeilyn ja kansallispuistojen kehittäminen välttämättä herättää, mutta haastan kanssaretkeilijöitä katsomaan asoita suuremmasta perspektiivistä, kuin vain oman repun alta. Yritän tätä myös itse vaihtelevalla menestyksellä.
On syytä huomata, että muutospaineiden alla muutoksia tulee, vaikka niitä ei haluttaisi. Jos muutokset eivät ole hallittuja ja harkittuja, ne ovat satunnaisia ja lopputulos varmasti arvaamaton.
Täysin epäitsekäs ihminen on mahdottomuus, koska hän ei selviäisi hengissä. Silti voimme yrittää taistella vuosimiljoonaista evoluutiota vastaan ja ajatella asoita vähän laajemmissa kaarissa. Sitä kutsutaan sivistykseksi.
Ihmisen ainoa todellinen vihollinen asuu omassa mielessämme, siellä, missä aistihavantomme suodattuvat, ja väärinkäsitykset, epäluulot ja pelot syntyvät. Osa siitä on tuntemattoman ja muutoksen pelkoa, osa sitä, että pelkäämme itseämme enemmän kuin mitään muuta.
Metsähallituksen eläkkeelle jäänyt puistomestari Kari Kyrö ehdottaa kansallispuistojen palveluja maksullisiksi.
http://yle.fi/alueet/lappi/2010/09/kansallispuistoihin_maksullinen_retkeilykortti_2007038.html?origin=rss
Tämä ehdotus tarkoittaisi sitä, että jokaisen kansallispuistojen tulipaikkoja tai tupia käyttävän tulisi suorittaa 20 euron retkeilymaksu.
Loistavaa, juuri näin se pitääkin olla. En ole koskaan ymmärtänyt, miten voi olla mahdollista, että tupien kaasu ja klapit ovat ilmaiseksi kaikkien käytettävissä. 20 euron maksu vuodessa ei ole retkeilijälle tuntuva, mutta lisäisi Metsähallituksen tuloja niin, että suunnitellut Luontopalveluiden supistukset eivät olisi tarpeellisia.
Maksun voisi ehkä porrastaa käytettyjen palvelujen mukaan. Tulipaikkojen ja laavujen käytöstä 20 euroa ja tupien käytöstä 50 euroa vuodessa. Miten tahansa, mutta ehdotus on juuri sitä, mitä on jo vuosia kaivattu. Kaikki eivät ole samaan mietlä. Ehkä oma asenteeni johtuu siitä, että olen varsin tuore autiotupien käyttäjä, sillä retkeilin 25 vuotta käymättä yhdessäkään tuovassa, mutta silti: en ole koskaan ymmärtänyt miten kaukaisinpaankin autiotupaan on tuotu minulle kaasut ja polttopuut vapaasti käytettäviksi. Suoraan sanoen olen käyttänyt niitä harvoin, säästeliäästi ja vähän häpeillen.
Ruktajärven autiotupa
Minä toivotan tämän ehdotuksen tervetulleksi ja toivon, että joku todella lähtee ajamaan sitä eteenpäin.
Helsingin Sanomien verkkolehti kertoo, että YK on nimittämässä avaruusolioiden yhteyshenkilön. Tämä henkilö koordinoisi toimintaa tilanteessa, jossa maapallon ulkopuolelta löydetään älyllistä elämää.
Mikäs siinä. Kyllähän YK:n palkkalistoilla on kaikenlaista tuulimyllynlämmittäjää. Rohkenen kuitenkin esittäää arvauksen, että tehtävään kaavaillulla Maslan Othmanilla riittää aikaa muihinkin aktiviteetteihin.
Kuva: www.solarnavigator.net
Tarkaan ottaen edellinenkään kirjoitus ei ollut fysiikkaa, olipahan vaan poikkitieteellistä jaamistelua. Tai sitten puhdasta huuhaata.
Syyskausi on kuitenkin jostakin syystä sellaista aikaa, joka laittaa miettimään näitä asioita.
Tilasin kaksi uutta kirjaa:
Greene, Brian: KOSMOKSEN RAKENNE AVARUUS AIKA JA TODELLISUUS, ISBN 9789525202830
Webb, Stephen: MISSÄ KAIKKI OVAT? – VIISIKYMMENTÄ RATKAISUA FERMIN PARADOKSIIN JA MAAN ULKOPUOLISEN ELÄMÄN ARVOITUKSEEN, ISBN 9789525329452
Varsinkin tuo jälkimmäinen kysymys, eli siis Fermin paradoksi, on aiheuttanut paljon taivaalle tuijottelua viime vuosina. Kirjan kirjoittaja on kuulemma sitä mieltä, että taidamme olla yksin.
Kuva: www.scifiartposters.com
Minä olen samaa mieltä. Ja se on hyvin perusteltavissa oleva väite kaikesta intoilusta huolimatta.
Edellisellä kirjoituksella ei tietenkään ollut mitään tekemistä fysiikan kanssa, se oli vain esimerkki pseudotieteelisesta ajattelusta, jossa tieteelliseltä kuulostaville termeille annetaan omia merkityksiä. Mausteena hieman havukka-ahomaista filosofiaa.
Halusin vain kirjoitella jotain ympäripyöreää.
Mutta on totta, että ajan arvoitus on nykytieteeltä ratkaisematta. Ajasta tiedetään varmasti ainakin se, että ajan käsite on perustavanlaatuisella tavalla sidoksissa sähkömagneettisen säteilyn, siis valon, ominaisuuksiin. Einstein esitti sata vuotta sitten omituisen ajatuksen, että valonsäteen havaittu nopeus ei riipu havaitsijan nopeudesta. Nykyään tiedämme varmasti, että se on totta ja että siitä seuraa väjäämätön, maalaisjärjelle absurdi johtopäätös, että ei ole olemassa universaalia aikaa, ei mitään kosmista kelloa, jonka mukaan kaikki kellot voitaisin laittaa samaan aikaan. Tämä pätee niin näkyvän maailman ilmiöihin, kuin alkeishiukkastasoonkin.
Ihmisen aika on sidoksissa meidän omaan havaintopaikkaamme maailmankaikkeudessa. Meistä aika on lähes ääretön ja oma elämämme lyhyt silmänräpäys. Valonsäteen näkökulmasta ikuisuus on silmänräpäys, yksi ainoa ajanhetki, jossa alkuräjähdys ja maailmankaikkeuden loppu ovat olemassa samalla kertaa.
Kuva: astonomy-pictures.net
Myös klassisessa fysiikassa on ajan olemukseen liittyviä arvoituksia. Maxwellin yhtälöt, jotka kuvaavat sähkömagneettisen kentän, esimerkiksi valon, etenemistä, kuuluvat 1800-luvun suurinpiin tieteellisiin saavutuksiin. Jos James Clerk Maxwell ei olisi onnistunut pukemaan Michael Faraday sähkömagneettisten ilmiöiden löydöksiä matemaatiseen asuun, en minäkään ehkä nyt kirjoittaisi tätä, koska tietokoneita ja internettiä ei olisi olemassa.
Maxwellin yhtälöt kuvaavat valon etenemistä tyhjiössä ja mallintavat hyvin tarkasti sähkömagneettisen ilmiön makroskooppisessa mittakaavassa. Näissä yhtälöissä on yksi erikoislaatuinen piirre. Ne nimittäin ennustavat sekä tulevaisuuteen, että menneisyyteen etenevien sähkömagneettisten aaltojen olemassaolon. Yllättävää kyllä, menneisyyteen eteneviä aaltoja on yritetty havaitakin siinä kuitenkaan onnistumatta, joten ehkä niitä ei ole olemassa.
Kuva: http://hubblesite.org
Ajan arvoitus siis jää. Mitä on aika ja miten nopeasti se kulkee? Kulkeeko aika sekunnin sekunnissa, eihän se tarkoita mitään. Onko ajan kulkeminen pelkkä aistien luoma illuusio?
Ihmisen kannalta ajan havaitseminen on riippuvainen meidän kognitiivisista kyvyistämme. Minkälaista informaatiota ja miten monesta aika-avaruuden pisteestä aistimme voivat lähettää aivoille prosessoitavaksi. Signaalikäsittelyyn perehtynyt insinööri voisi puhua tässä yhteydessä näytteenottotaajuudesta. Aistimme havainnoivat todellisuutta pienissä osissa havainto kerrallaan. Näistä havainnoista aivoimme sitten yhdistävät ja muodostavat jonkinlaisen kuvan todellisuudesta.
On hyvin helppo kokeellisesti todistaa ihmisen kannalta lohduton lopputulos: meillä ei ole siellä yläkerrassa suurimman osan aikaa ketään kotona. Vaelluksilla eteemme avautuvista maisemista jää lähes kaikki näkemättä, kun aivojemme ylikehittynyt prosessori muokkaa aistihavaintojen palasista meidän mielestämme niin todellisen ja täydellisen kuvan näkemästämme ja kokemastamme.
Ei ihme, että ihmiset näkevät ja kokevat kaiken vähän omalla tavallaan. Ihme sen sijaan on se, että edes jonkinlainen kommunikaatio ihmisolentojen välillä näyttäisi olevan silloin tällöin mahdollista.
Vaellusta ei kai koskaan voi tehdä täysin vapaaksi. Sellaiseksi, joksi se on tavallaan tarkoitettu, jollainen sen ilman muuta pitäisi olla. Vaelluksen rajoittavin tekijä on aika.
Olen aina mieltänyt vuodenajan kierron ympyräksi, jossa kesä on jostain syystä alhaalla. Aika kiertää vastapäivään nousten kohti joulua ja laskeutuen kevääseen. Kai se on jonkun kansakoulun aapisen kuvajainen joka on jäänyt kummittelemaan mielessä. Vaellukset seuraavat samaa ympyrää, kun vaeltajaminä elää aina pätkittäisesti kesän aikana, nukkuu horrokseen syksyllä ja herää taas keväälle rastaan kiljumiseen kuusikossa.
Millainen olisi ajasta vapaa vaellus? Entä jos vaelluksen voisi pyöräyttää ympyriäiseksi, miten se onnistuisi? Vaeltaja kutoisi perässään aika-avaruuden lankaa, jonka vaelluksen aluksi sitaisisi tunturikoivun oksaan tai kelonpökkelöön. Sitten viimeisenä päivänä palatessaan solmisi langan lopun siihen alkupäähän kiinni. Vapaaksi päästettynä ympyriäinen vaellus kieppuisi kehäänsä ikuisuuksiin saakka.
Toistuisiko sellaisessa vaelluksessa kaikki aina aivan samanlaisena, väsymykseen saakka, vai kulkisiko ympyriäinen vaellus suuremmmassa mittakaavassa, kuin pyörän vanne, uusiin aika-avaruuden osiin niin, että vaikka vaellus alkaisikin aina alusta, olisi siinä kuitenkin havaittavissa edes pienen pieniä muutoksia jokaisella kierroksella.
Jaksaako maailmanviivan lankakerä pyöriä ikuisesti, vai loppuuko siitä puhti viimeistään silloin, kun isosta kaminasta hiipuvat tulet ja viimeisetkin tähdet jäähtyvät sulautuen entropian taustakohinaan.
Tätä mantraa hoetaan joidenkin vaeltajien keskuudessa: Ei ole enää kiire, koska olen jo perillä. Se tarkoittaa sitä, että vaelletaan kiireettömasti ilman aikataulua ja tavoitetta. Tai on tarkoittavinaan, koska valitettavasti se on itsepetosta ja illuusio.
Kuka tahansa viikon tai kahden vaelluksella ollut tietää, että on joka tapauksessa sidoksissa resursseihin ja aikatauluihin. Täysin vapaasti kuljeskeleminen on mahdotonta, koska viimeistään ruokien loputtua vaellukselta on palattava. Useimmat ovat sen lisäksi sidoksissa johonkin päivämäärään, johon mennessä on viimeistään palattava sivistykseen. Nämä molemmat tosiasiat johtavat siihen, että vapaasti kuljeksiminen ei ole mahdollista, koska erämaasta vain harvoin voi lähteä pois heti kun haluaa.
Tässä mielessä mikä tahansa vaellus on sidoksissa todellisuuteen erittäin konkreettisella ja lyhytjänteisellä tavalla. Siksi vaellus on aina välttämättä jossain määrin ennalta määrätty. Mitään todellista kireettömyyttä tai vapautta ei voi olla.
Miten pitkä vaelluksen täytyisi olla, että syntyisi todellinen vapaus? Todellisuudessa sellaista vaellusta ei voi olla, mutta vapauden illuusio saattaa tietysti kestää hieman kauemmmin.
Koska kiireetön vaellus on illuusio, voisiko sittenkin olla niin, että tavoitteellinen “suoritusvaellus” on sittenkin jotenkin aidompi ja rehellisempi kuin kairassa haahuilu ja laiskottelu? Onko huippujen laskeminen tai mahdollisimman monen kasallispuiston ja erämaan kayminen sittenkin oikeampi tapa, koska niistä jää jotain jäljelle. Ei ehkä mitään konkreettista, mutta ainakin tilasto, tekemisen todiste. Paikannin muistaa reitin puolestasi ja dokumentoi jokaisen ottamasi kuvan tarkan paikan.
Koska kiireetön vaellus on mahdottomuus, niin pitäisikö tämä valhe tunnustaa ja myöntää, että jokaisella vaelluksella ja sitä kautta vaellusharrastuksella täytyy olla tavoite?