Marraskuu 2010

Pakkaspäivänä saattaa hyvinkin maistua tulinen intialainen curry. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen curryn kanssa, jota saan pussista lähikaupan maustehyllystä.

Curry ei oikeastaan tarkoita mitään. Nettilähteiden mukaan sillä ei ole hindinkielistä vastinetta, vaan se on brittiläisten siirtomaaherrojen keksimä sana tarkoittamaan erilaisia intialaisia maustettuja ruokia.

Vindaloo on curry, joka on “tulisen mausteinen”.  Semmoisen eineen voi hyvinkin laatia arktisessa suomalaisessa pakkasillassa.

Lammas vindaloo (puolenkymmentä annosta)

600 g Lampaanlihaa
2 isoa sipulia
0,5 dl oliiviöljyä
1 dl punaviinietikkaa
Lihaliemikuutio
Ruokalusikallinen ruokosokeria
suolaa
2 valkosipulia
Ruokalusikallinen raastettua tuoretta inkivääriä
1 tuore tulinen chilipaprika (esimerkiksi habanero) tai niin monta kuin sielu sietää

1 tl  juustokuminaa (eli jeeraa, ei tavallista kuminaa!)
2 tl  sinapinsiemeniä
1 tl  jauhettua korianteria
0,5tl kaardemummaa
1 tl  kanelia
2 tl  kurkumaa

Sipuli, valkosipu, chili ja inkivääri kuullotetaan oliiviöljyssä. Sekaan lisätään mausteet: juustokumina, sinapinsiemenet, korianteri, kaneli ja kurkuma. Sekoitetaan ja lisätään kuutoitu lampaanliha. Kun liha on kevyesti ruskistunut, lisätään sokeri ja lihaliemikuutio sekä 1 dl vettä. Suolaa voi lisätä maun mukaan. Haudutetaan 1,5 tuntia, kunnes vesi on lähes haihtunut.

Tarjotaan riisin kanssa. Valitettavasti naan-leivän teko kotioloissa on yhtä haastavaa kuin pitsan (siis ei mahdotonta),  joten se jäi tällä kertaa tekemättä. Fuusioruuan omaisesti nautitun lammasvindaloon kanssa käytettin sammuttimena vehnäpatonkia ja luonnonjugurttia.

Ruokajuomaksi kevyt lagerolut tai kivennäisvesi.

Onneksi kaupasta ei löytynyt tähän reseptiin kaavailtua Bih Jolokia chiliä (jota vielä viime viikola oli hyllyssä),  joten kukaan ei tarvinnut sairaalahoitoa aterian jälkeen.

Mitenköhän laatiutuisi fuusioruoka tyyliin porovindaloo? Uuden vuoden voisi avata sellaisella erilaisella eineellä, jos ei muuten, niin piruuttaan.

Tähän aikaan vuodesta,
kun tuntuu, että kesään on äärettämän pitkä aika,
en enää muista miksi haluan tunturiin.

Olen unohtanut.

Ensimmäisen pälven aikaan halu taas ehkä palaa,
mutta miten voisin olla siitä varma
juuri nyt?

Entä jos en muistakkaan?

Jos en muista,
niin onko silloin Lapin taika murtunut
ja hulluus parantunut?

Vai jäänkö tällaiseksi?

Pari vuotta sitten päätin, että heinäkuu vaellusaikana saa jäädä, enkä olekaan keskikesällä Lapissa käynyt sitten heinäkuun 2008. Vaelluspäiväkirjasta voi lukea, että viimeisellä keskikesän reissulla ötököitä oli yli oman tarpeen. Aloin kokea jonkinlaista passivoitumista ja ötököiden paljous alkoi tuntua merkittävältä vaellusmukavuutta alentaneelta tekijältä. Ehkä se johtuu iästä, koska aiemmin en ollut pitänyt sitä ongelmana, olipahan vain osa seikkailua.

Katselin vanhoja valokuvia ja muistinkin taas, miksi keskikesä oli aiemmin suosikkini. Näissä valokuvissa näkyy yksi syy. Kaldoavin soilla on heinäkuussa muutakin kuin hyttysiä.

Kukkia, linnunlaulua ja valoa, valoa, valoa.

Ei kesäkuun alussa tai loppukesässäkään mitään vikaa ole, onpahan vain erilaista. Jotenkin on alkanut kiehtoa ajatus kokonaisesta Lapissa vietettävästä vuodesta, vaikkapa keväästä kevääseen. En tiedä, miten selainen voisi edes teoriassa toteutua, mutta ainahan asiaa voi pohtia. Marraskuun pimeyteen sopiia aina muutama unelma.

Syksyn poropaketin pitäisi saapua parin viikon kuluttua. Tilasin tänä vuonna vain etuneljänneksen, vaikka normaalisti ostan puolikkaan vasan.

Etuneljänneksestä puuttuvat arvoikkaimmat osat, kuten paistit ja sisäfile, mutta liha on huomattavasti edullisempaa ja oikein valmistettuna maukkaampaan. Ei paistia ja filettä aina tarvitse syödä, niin herkullista kuin vasan paisti hyvin tehtynä onkin.

Mutta muutakin lihaa on olemassa. Esimerkiksi vasan kaulakiekoista, potkasta tai lavasta saa herkullisen karjalanpaistin.

Karjalanpiirakoiden kanssa tämä herkku voittaa rasvaisen joulukinkun mennen tullen. Uutena vuotena taas ajattelin paistella valtavan kokoisen käristyksen, jonka nautin vahvan oluen kera.

Sen aterian jälkeen katson kaamoksen selätetyksi ja alan odottaa kevättä.

—

Olen näköjään jäänyt yksin kotiin koiran kanssa. Näitä kirjoitellessa tulee nälkä ja jääkaappi paistaa tyhjyyttään. Pitäisiköhön käydä lähikaupassa ja tehdä pitkästä aikaa epäterveellinen ja rasvainen pitsa, pitkän kaavan mukaan.

Vaarallinen suunnitelma, näin yksin viikonloppua vietettäessä. Se voi johtaa moraalittomaan ja hyvinvoinnin kannalta arveluttavaan ylensyöntiin.

Retkeilijä katselemassa himoiten katajakasvustoa. Mikä se semmoinen on? Se on uuden ekologisen risukeittimen omistaja.

Viime kesän risukeitinhuuman jälkeen olen jälleen päättänyt palata kaasun käyttöön ainakin alkukesän vaelluksilla. Syitä on useampia. Tärkein on se, että tuskin yksinvaelluksella viitsin ottaa louetta mukaan keittokatokseksi. Ilman keittokatosta mukana pitäisi joka tapauksessa olla kaasu hätävarana.

Toinen syy on se, että yksinvaelluksella ei tunnelmointi leirissä kuitenkaan ole päaosassa, alkukesän valossa varsinkaan. Pääosassa on vaeltelu, tunturissa patsastelu ja vaivaton leiryityminen ja kokkaaminen.

Aiemminkin olen miettinyt myös sitä, miten ekologinen risukeitin loppujen lopuksi on. Ei se tee ainakaan ympäristölle hyvää, jos risukeittimien jäljessä seuraavat paljaaksi riivityt puiden alaoksat ja maasta revityt katajat. Kataja palaa nimittäin keittimessä luvattoman hyvin ja kiusaus poltella katajapensaita märkien tunturikoivujen oksien sijasta on suuri.

Jätän risukeittin suosiolla syyskesän ja syksyn tarpeisiin, sekä porukan vaelluksille.

Eikä sitten revitä niitä katajia ja kuusenoksia, muutkaan risukeittelijät.

Viime kesänä hylkäsin perinreisen kantolaitteen ja siirryin anatomic-rinkkojen aikaan. Sellainen asia, jota en olisi hevin uskonut tekeväni. Mutta joskus, kun tarpeeksi taistelee itsensä kanssa, löytää uusia asioista, joiden pitäisi olla alun alkaenkin aivan päivänselviä. Samanlainen oli aikanaan kirveen poisjättäminen. En ole sitä sen koommin kaivannut.

Kesän ensimmäisellä vaelluksella kokeilen ensin uutta Ospreys Aetheria. Sitten elokuussa kannoin samanlaista lastia Savotan Tunturisusi L:llä. Tarkoitus oli rehellisesti testata kantolaitteiden paremmuus omaan käyttöön. Kunto ei ole enää nuorukaisen ja paikat ovat kuluneet, joten täytyy ajatella tuleviakin vuosia.

Nyt kun olen asiaa sulatellut, ei mielessäni ole enää epäilystäkään. Savotan parempi kestävyys ja pakattavuus tunnearvoineen ei voita sitä muistoa, joka minulla on elämäni ensimmäisestä vaelluksesta, jolloin en kertaakaan tuskaillut rinkan painoa olkapäilllä, en edes ensimmäisenä päivänä.

Putkirinkan aika on ohi. Savotta voisi olla ekologisempi ja kestävämpi ratkaisu, mutta olen heikko, enkä enää kestä ajatusta siitä natisevasta hetekanrohjosta selässäni.

Ehkä siirryn seuraavaksi vaatteisin, joissa on “ominaisuuksia”.

Blogien kommentointisysteemit ovat myös roskapostittajien suosiossa. Siivosin juuri muutamia satoja viestejä tämän blogin roskapostijonosta. Onneksi WordPressin Akishmet lisäosa toimii useimmiten hyvin ja suodattaa roskapostit tehokkaasti.

Valitettavasti joukkoon oli nyt kuitenkin jäänyt muutama asiallinen kommentti pariksi viikoksi. Viestit on nyt vapautettu. Pahoittelen tapahtunutta.

Olen tutkaillut ihmeissäni seuraavan reissun karttaa. Kyseessä ei ole varsinainen vaellus, mutta luontokohteita on tarjolla runsaasti.

Mikähän noista olisi hyvä?