Toukokuu 2011

Kohta on alkamassa 18:s pitkä vaellus sen jälkeen, kun tavallaan aloitin tämän harrastuksen “uudelleen” vuonna 2002. 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa taisi olla nelisen vuotta taukoa, että en “ennättänyt” Lappiin. Taisi olla niin, että ne ennättänyt edes kesälomille. Viime aikona olen ennättänyt.

Jokunen vuosi sitten ihmettelin, miten jotkut “supervaeltajat” pystyvät käymään Lapissa useamman kerran vuodessa. Nyt teen itse 3-4 pitkää vaellusta vuodessa.

Kyse on priorisoinnista. Ja lapinhulluudesta: jos viettää joka ainoan lomapäivän pohjoisessa, se on väistämättä pois jostain muusta. Sellaisen pakkomielteen takana täytyy olla jotain todella tärkeää.

Tai sitten ei,  ja kyseessä on todellakin pelkkä pakkomielle. Onkohan tästä nimenomaisesta pakkomielteestä kukaan oikeasti joskus parantunut?

Pakkausahdistuksen keskellä, kun mikään ei ota sujuakseen, on ihan hyvä pitää vaikka valokuvienkatselutauko. Että muistaisi, millaista on katsella pohjoiseen Suuren Joen laakson yli kesäkuun alussa.

Ja jo helpottaa.

Pikkulinnut kertovat Outan ilmestyvän tänä viikonloppuna. Pidä silmäsi auki.

Maria kirjoittaa kelkkailusta erämaassa.

http://mariaariam.wordpress.com/2011/05/26/kelkkailua-osa-2/

Erämaa-aluilla kelkkailu reittien ulkopuolella on luvanvaraista ja lupia saa vain hyötytarkoituksiin, tai ainakin näin pitäisi olla.

Hiihtäessäni Paistuntureilla luonnonpuiston reunaa pohjoiseen, havaitsin useita luonnonpuiston rajan ylittäviä kelkanjälkiä, joita on aika vaikea mieltää hyötykelkkailun tuloksiksi, varsinkin kun jälkiä oli paljon ja sikin sokin.

Kuvia minulla ei ole kuin muutama, kamerani etsin  tuntuu rajaavan kelkanjäljet kuvista automaagisesti.

Paluumatkalla kohtasin seurueen, joka oli aivan varmasti huviajelulla. Kaksi miestä, nainen ja koira. Reki kelkan perässä, ei merkkejä heinistä tai muusat sellaisesta. Voin erehtyä, mutta tuskin olivat paikallisia, koska halusivat kuvata minut, koiran ja ahkioni.

Muistivat vielä mainita kahteen kertaan, että puiston puolelle heillä ei sitten ole mitään asiaa.

Luvalla tai ei, olen huvijelusta moottorikelkalla tätä mieltä: kusipäistä touhua!

Pohjoinen Suomi on astunut valon aikaan.

http://www.gaisma.com/en/location/utsjoki.html

Taas, vähän aikaa, taivas on hieman lähempänä maata.

Koiran rinkka (Jeri XS)  ja makuualusta saapuivat,  hyvältä näyttää. Hihnojen pehmusteet vaikuttivat turhilta ja hankalilta paksuvillaiselle koiralla, joten otin ne pois ainakin alustavasti.

Koehenkilö ei vaikuta olevan yhtä vakuuttunut varustuksen erinomaisuudesta.

Jostain syystä olen alkanut kaivata keskikesän Lappia jota en ole nähnyt sitten vuoden 2008. Siitäkin huolimatta, että se on hörhöläisten aikaa.

Kirjoittaa Samuli Paulaharju kirjassaan Sompio – Luiron korpien vanhaa elämää:

“Sääskiä kyllä sait tappaa sekä paarmoja, minkä ennätit, vihattua rakkaa, joka ihanimman lapinkesän saattoi joskus tehdä tuskienpätsiksi. Sääski vielä, hyväkäs, yritti saapuessaan, maka, oikeinpuhetta inistä: »Jos en tule pietariksi, niin ei tarvitte oottaa koko kesänä.»

Jos oli sääskiä ilma sakeana,oli myös paarmoja, sokeista- ja tuppipaarmoista isoihin-,rauta- ja kurmupaarmoihin asti. Ja heidän suuri virkansa oli purra ja  kiusata, minkä ennättivät, muita jumalan luomia. Elää piti heidänkin ja lisääntyä, ja elääkseen he tarvitsivat pienen pisaraisen elävää verta, kristitynkin verta.

Mutta ampiainen ei kysynyt kenenkään verta. Se vain lentää hyrräsi kuin lintu, rakenteli harmaita paperipalloja puihin ja ampua piukaisi vihamiestään myrkkypiikillä. Pelätä sitä piti.

Hörhöläinen oli vielä pahempi ja kamalampi, vihollinen. Jos sen tapoit, tuli toisia kolme yhdeksää. Tapoit ne, sait tappaa kolme yhdeksää jokaisesta.Lopulta tuli hörhöläistä aivan köytenä — kolme yhdeksää aina jokaisen surmasta. Mutta enempää ei tullut, jos sanoit ensimmäisen surmalle, oli päivä mikä tahansa:

»Tämä päivä on perjantai!»”

Kuten moni muukin, olen jäänyt ikuisiksi ajoiksi erilaisten elektronisten välppien orjaksi. Ennen vanhaan vaellus oli ehdottomasti lepoa näistä laitteista, mutta itse olen jo antanut periksi: ainakin tekstareita pitää pystyä lähettämään. Enää ei auta valehdella, että menen paikkaan josta känny ei kuulu: sellaisia paikkoja on Suomen Lapissa enää todella vähän. Esimerkiksi koko Paistunturien seutu on käytännössä mobiiliverkon kattama ja mistä tahansa saa yhteyden, kun kiipeää vähän korkeammalle.

Parin viikon reissulle virtaa riittää modernissa älypuhelimessa huonosti, jos aikoo lähetellä valokuvia, käyttää GPS:ää ja blogatakin vielä reissun päältä. Omassa HTC Desire Z puhelimessani on virrankulutus sitä luokkaa, että olen ostanut kolme akkua, jotka otan täyteen ladattuna reissuun. Sen lisäksi mukana on hätälaturi, joka toimii kahdella AA- paristolla. Lithiumparistot ovat ehdottomasti parhaita, koska kaikki laitteet eivät suostu latautumaan alkaliparistoilla niiden jänniteen laskiessa liian alas pariston kuormittuessa. Lithiumparistot toimivat myös kovassa pakkasessa, toisin kuin alkalit.

Hätälaturilla saan ladattua minkä tahansa USB-liitäntäisen laitteen. Olen laittanut laturiin mini-USB johdon, johon voin liittää micro-USB adapterin. Näin saan ladattua sekä kännykän (micro-USB), että radion/MP3 soittimen (Sandisk Sansa Clip, mini-USB).

Nokkela lukija huomaa, että Sansa Clip olisi tarpeeton: kännykässä on jo radio. Tosiasiassa kännykän radio vie kuitenkin kohtuuttomasti virtaa Sansa Clippiin verrattuna.

Radion kuuntelu vaelluksella jakaa mielipiteitä. Itse olen päätynyt siihen, että pitkällä reissulla on hyvä olla jotain sadepäivän viihdykettä mukana. Kevään hiihtovaelluksella radio tosin jäi kokonaan käyttämättä, mutta se on niin kevyt ja pieni, että otan sen nyt mukaan joka tapauksessa kesäkuun alussa.

No niin. Reilun neljän viikon kuluttua nousee selkään tämä kantamus. Punnitus kertoo painoksi tasan 12kg. Varusteluettelosta ei pitäisi puuttua mitään, kännykkäkin on repussa ja varapatterit yms.

Seuraksi 12pv ruoka, eli noin 7,5 kiloa. Se merkitsee rinkan lähtöpainoksi vaivaiset 19,5kg. Majoitteen paino kasvoi viime kesään verrattuna vähän, vaikka mukana on sekä loue, louteen maavaate, että sooloteltta.

Keittiö keveni Vargo Hexagonin myötä 545 grammaan. Aion selvitä ilman polttoainetta, pelkällä risukeittimellä. Reitin varella on joitakin etappeja, joiden aikana on ehkä syytä kerätä risuja matkaan aina kun niitä löytyy.

Painosta puuttuvat kulkuvaatteet ja valokuvausvälineet. Kaipa se kameravarustus on pakko taas ottaa.

Koiran kantolaite on tilattu ja saapunee ensi viikolla.

Olenhan muistanut haukkua Fjällrävenin hankseleitä. Alkää ostako niitä! Törkeän kalliit housunkannattimet hajosivat minulta ensimmäisellä reissulla.

Eikä tuommoisilla ylihintaisilla kuminauhoilla muutenkaan mitään tee. Bundeswährin ylijäämähenskelit ovat toista maata, eikä hintakaan pelota: vain viisi Euroopan unionin standardikrediittiä.

Tyylikkäät napit, eikö totta? On se perhana, jos vielä housut tippuu.