Elokuu 2012

Menneellä vaelluksella huomasin muutamana pakkasyönä, että vaikka untuvamakuupussini onkin pääsääntöisesti kunnossa, niin ahteria tuppasi palelemaan nukkuessani vasemmalla kyljellä. Koska oikessa olkapäässäni on sillä kyljellä nukkumista vaikeuttava rasitusvamma, niin ilmiö oli, jos ei nyt vakava, niin aikakin hieman kiusallinen.

Syynä tähän oli tietenkin se, että untuvat pussissa olivat paikoin linttaantuneet ja juuri siinä persauksen kohdalla oli sopivassa asennossa lähes kalju paikka. Untuvapussin kyseessä ollen tämä on merkki siitä, että on aika pestä ja kuivata pussi rummussa huolellisesti.

Nyt ei vaan millään viittis, ja jos jätän kevääseen, niin unohdanko asian ennen seuraavaa vaellusta?

Ja taas persittä palelee.

Lisää pahkoja, juurakoita ja mörrinkäisiä.

Erämaa vai puutarha? Erämaapuutarha?

Vaelluskoirakin ihmettelee.

Pohjoisen erämaan kalastajaa saatetaan hemmotella muillakin vedenelävillä, kuin  lohikaloilla. Ahven on herkkua pannulla ja tämä yksilö sen verran kookas, että siitä kyllä riittää yhdelle vaeltajalle syömistä.

Olen joskus nähnyt suurempiakin ahvenia, mutta en montaa kertaa! Rosellin Nikkari-puukon pituus on 19,5 cm.

Risukeitin ei ole mitenkään optimaalinen ratkaisu keittimeksi, ei ainakaan Künzi jota itse käytän, ole sellainen.

Se on painava, joten grammarin unelma se ei ole. Risukeitin ei myöskään sovellu kaikille vaellusalueille ja talvella se on tunturissa käytännössä käyttökelvoton, ellei polttoainetta sitten kuljeta ahkiossa mukana tai evakuoi sitä autiotupien liitereiden lattioilta.

Toimiakseen kesällä kaikilla keleillä ja vaativammissakin oloissa kuin lähiretkeilyssä, se vaatii ehdottomasti louteen tai muun avomajoitteen suojakseen. Jos ei halua tyytyä pelkään avomajoitteeseen vaan mukana on myös teltta, niin repun paino kasvaa edelleen.

Mikään kaikissa olosuhteissa ehdottoman käyttövarma tai ultragrammausfilosofian mukainen ratkaisu kunnollisen kokoinen risuketin ei siis ole. Mutta se on juuri ja täsmälleen sitä, mitä olen kaivannut vuosia: melkein kuin nuotio, mutta puuta tarvitaan vain murto-osa nuotion vaatimasta puusta. Ja kun mukana on loue, ei mikään estä tekemästä oikeita vanhanaikaisia tulia silloin, kun siihen on tarve ja mahdollisuus.

Toki on olemassa kevyempiäkin ratkaisuja risukeittimeksi, mutta jos palotila on pieni, niin keittimen käyttökelpoisuus on vähän niin ja näin. Tällainen rimpulakeitin on esimerkiksi Vargo Hexagon, joka osoittautui tositoimissa lähes käyttökelvottomaksi.

Omatekoiset risukeittimet toimivat toki aivan yhtä hyvin kuin nämä kalliit ostetutkin.

Risukeitin ei ole kiireisen värkki. Se on vaeltajan fiilistelykeitin; melkein, mutta ei aivan täysin erilainen kuin nuotio.

 —

https://paivakirja.asentopaikka.fi/2012/08/11/nokipannu/

Mietiskellessäni tuo edellista kitinääni bloginpitämisen ahdistuksesta, oivalsin ainakin yhden asian. Ainakin kirjoittajan, ja varmasti pitkään seuranneen yleisön kannalta, tällainen harrastusblogi kiertää kehää; samat asiat ja tuntemukset toistuvat vuodesta toiseen.

Niin toistuu myös ajatus tämän nettisaitin uudistamisesta. Blogin osalta uudistaminen on tavallaan turha ajatus. Blogihan on julkinen päiväkirja, eli siihen kirjoitetaan mitä mieleen juolahtaa, joten tässä mielessä blogi voi uudistua vain, jos uudistuu itse.

Se, mitä lähinnä olen pohtinut ovat vaelluskertomukset. Mielessäni on pyörinyt sama ajatus, jonka Antti Kalliokoski esitti Outan viime numerossa:  “Itse asiassa – niin kuin kaikki yksinvaeltajat tietävät – vaellukset ovat aika samanlaisia. Tietyt asiat toistuvat, eikä niistä ole suuria kerrottavissa, ellei sitten ryhdy fabuloimaan.”

Näinhän se on. Vaeltaja vaeltaa, koska se on mieleinen harrastus. Jos on kirjoittanut muutaman vaelluskertomuksen, ei ole oikeastaan enää paljoa uutta sanottavaa ellei sitten siirry kokonaan kaunokirjallisuuden puolelle. Ja olisiko uutta sanottavaa loppujen lopuksi sittenkään, koska ei yhdestä harrastuksesta todellisuudessa ole elämää suuremmaksi kokemukseksi.

Saattaapa olla, että en osaa lopettaakaan bloggaamista, joten ehkä annan kaiken kiertää omaa kehäänsä elämää pienempänä.

Taidankin lähteä tästä Lappiin. Välillä näytti siltä, että en pääse tänä vuonna enää reissuun, mutta rojukasa eteisen lattialla on selvä merkki siitä, että taas mennään.

Ja heti tuntuu paremmalta.

Viidettä vuotta tätä nettisaittia pitäneenä olen huomannut, että pienimuotoinen julkinen esiintyminen, niinkuin vaikkapa blogissa ja keskustelupalstoilla, vääjäämättä muuttaa ihmistä.

Mistähän se mahtaa johtua? Johtuuko se kenties siitä, että kun kirjoittaa ajatuksistaan ja tietää ainakin jonkun lukevan ja ehkä olevan jopa kiinnostunut, niin siitä saa narsistista mielihyvää. Vai johtuuko se siitä, että nettipersoona alkaa elää omaa elämäänsä ja kirjoittajasta näin tulee tavallaan useampi ihminen.

Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu ollenkaan selväjärkiseltä, joten sopii toivoa muutokselle löytyvän toisenkinlaisen selityksen. Ehkä se muutos on vain illuusio.

Tämä illuusio kertoo silti, että minusta on tullut viime vuosina rohkeampi ihminen, hyvässä ja pahassa. Kun on rohkeampi, edes vähän, niin silloin tulee tehtyä enemmän.

Nettielämässä  on valitettavasti niin, että tekemisen virheitä ei kovin helpolla pääse pakoon, eivätkä ne unohdu.

Juuri nyt, tänä aamuna, minulla on voimakas tunne siitä, että tämän nettisaitin historia nykymuodossaan lähestyy loppuaan. Ei, en aio poistaa lapinjuttuja enkä kuvia, enkä mitään muutakaan kirjoittamaani ja ehkä tämä tunne on vain syksyn saapumisen haikeutta.

Mutta ehkä on aika viimein käydä rohkeasti toisenlaisen tekemisen pariin. Olen viettänyt netissä kohtuuttomasti aikaa elämästäni.

Roskien jättämiselle tunturiin ei ole tekosyytä. Sitäpaitsi niiden pois kantaminen on helppoa. Kun palavat on poltettu, kahvinporot yms kompostoitu turpeeseen, ei loppu paina paljoa.

Kannan roskasäkkiä rinkan ulkopuolella näin:

Muuten: ei ole pahitteeksi vaikka kerää vähän toistenkin viskelemiä roskia mukaan, jos sellaisiin törmää. Olen ollut siinä puuhassa viimeaikoina liian laiska.

Luulen, että hautasin pari löytämääni Reiters-pussia kiven alle viime reissulla, vaikka ne olisi pitänyt kerätä mukaan. Tukistan itseäni.

Pohjoisessa puut kasvavat hitaasti saavat joskus omituisia muotoja. Ihmisaivot ovat joskus mestareita tekemään niistä ja muistakin sattumanvaraisista muodoista tutun oloisia.

Tällaisiakin puita, ja muitakin luonnon muotoja, on tullut vuosien varrella vastaan.

Galleriaan on näköjään lipsahtanut joku kuva, joka ei ihan liity asiaan. Ei anneta sen haitata 🙂

Risukeittely tuo mukanaan entisajan nokiset pannut ja keittelijälle mustat naamat. Mikäs sen mukavampaa.

Trangian pannu soveltuu nokipannuksikin, mutta kahvan muovipäälyste tuppaa kärähtämään helposti.

Ole korjannut asian korvaamalla muovipäällysteen kahvan päälle kiedotulla puuvillanarulla. Sekin voi syttyä, mutta on helppo uusia reissussa jos on tarve.

Osallistu keskusteluun aiheesta

—