Lokakuu 2014

Huoneet ovat tyhjiä ja hiljaisia ilman hännänhuiskutusta ja tassujen rapinaa portaissa.

Lemmikin menettämisen suru on erilaisilta kuin läheisen ihmisen menettämisen aiheuttama suru. Ensin se tuntuu olevan syvää ja pohjatonta, mutta sitten ajan kuluessa huomaa, että se on hyvää surua, jonka aika jalostaa puhtaaksi kullaksi.

Ja olisiko niinkin, että koiranomistajilla on sen takia hyvät mahdollisuudet oppia paremmiksi ihmisiksi.

Mahtavatkohan koirat oikeasti kuolla, niin kauan kuin niillä on paikka jonkun sydämessä?

Eisenfest Lumenvartija, eli Varre, poistui tänään keskuudestamme toisille tuntureille.

Vaikka se lähtikin aivan liian nuorena uskon, että sillä oli hyvä ja aktiivinen elämä.

Kiitos lukemattomista yhteisistä retkistä, Varre.

_____________________________________________________________

Jälkikirjoitus 2.2.2015.

Aiheesta on kyselty, joten tarkennus on paikallaan.

Varre ei kuollut Addisonin tautiin, se oli väärä diagnoosi. Vaikka varmaa syytä emme koskaan saa tietää, niin todennäköisesti Varrella oli kasvaimesta johtuva luuytimen vajaatoiminta.

— Timo

Lapinkävijän diagnoosi on tyyppillisesti lapinhullu. Siihen ei ole mitään tunnettua parannuskeinoa.

Reissukaverini Varre kuitenkin potee toisenkinlaista vaivaa. Aiemmansa postauksessa koiruuden vetämättömyden syyksi arvelitiin Addisonin tautia, mutta lääkityksen toimimattomuus kertoi muuta,

Tänään käytiin taas kokeissa ja perusteellisten tutkimusten jälkeen todettiin maksan vajaatoiminta.

Myrkytys?

Totuutta ei koskaan varmasti saada tietää. Nyt täytyy vain toivoa, että uusi lääkitys ja maksan toipumista tukeva ruokavalio tepsii. Onhan Varre vielä nuori koira, täyttää huomenna viisi vuotta!

Ikäisekseen se on meistä kaikista kokenein Lapin kävijä.

______