Poluttomassa erämaassa tapaa harvoin muita retkeilijöitä tai edes jälkiä heistä. Se ei tarkoita, ettei heitä siellä olisi. Muotkalla sattui viime viikolla yksi tavallisuudesta hieman poikkeava tapahtuma.

Saavuimme suunniteltuun leiriin maanantaina 16.8. ja pystyttelimme teltat. Noin klo 19 lähdimme iltakävelylle läheiselle tunturille.

Huiputuksen jälkeen suuntasimme takaisin leiriin. Tunturilta laskeuduttaessa huomioni kiinnittyi johonkin tavallisesta poikkeavaan väriin. Aluksi se näytti ikäänkuin oranssilta kanootilta, mikä oli tietenkin pienellä erämaalammella absurdi ajatus. Kun lähestyimme kävi ilmi, että kysessä oli teltta. Luulin ensin, että joltain on nyt kupoli karannut voimakkaan tuulen mukana, mutta sitten näimme, että osa vaarnoista oli vielä kiinni maassa.

Pieni yhden hengen kupoliteltta oli toisesta suunnasta täysin näkymättömissä, koska se oli kaatunut katajapensaiden taakse. Tunturiltakin päin näin se vain, koska osa oranssia sisätelttaa oli näkyvissä. Muuten en olisi sitä lainkaan huomannut. Olimme aiemmin kävelleet vajaan 10m päästä kaatuneesta teltasta sitä huomaamatta.

Teltassa oli sisällä ilmapatja, vaahtomuovipatja, makuupussi ja vesipullo. Muistaakseni myös villasukat tms. Ihmettelimme asiaa ja spekuloimme hetken ennenkuin palasimme omaan leiriimme. Tulin myöhemmin takaisin paikalle ja pystytin teltan tukien sen vaarnat kivillä, koska tuuli edelleen mekoisesti.

Aamulla kiertelin koiran kanssa lähiympäristöä reilun tunnin ajan etsien merkkejä teltan omistajasta.

Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan teltan omistajaa ei edelleenkään näkynyt, joten totesimme parhaaksi tehdä ilmoitus hätäkeskukseen varmuuden vuoksi. Emme oikein keksineet mitään todennäköistä skenaariota, joka olisi selittänyt niin pitkän poissaolon ilman, että siihen liittyisi joku ongelma, esim. eksyminen tai loukkaantuminen. Hätäkeskus ohjasi asian Inarin poliisille, joka soitti hetken kuluttua takaisin. Kerroin tapauksen ja annoin tarkat koordinaatit. Poliisista kerrottiin, että ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä heiltä aloitettaisi vielä mitään toimenpiteitä.

Katsoin tässä vaiheessa, että asia ei ole enää meidän vastuullamme ja jatkoimme matkaa.

Teltan tarina ei onneksi jäänyt arvoitukseksi. Palattuamme erämaasta kuulimme, että teltan omistaja oli lähtenyt päiväretkelle, eikä ollut löytänyt tuulen kaatamaa telttaansa. Hän oli kävellyt koko yön Lahtisen kämpälle ja edelleen Muotkan Ruoktuun. Oli helpotus kuulla, että mitään ikävää ei ollut sattunut ja kulkija oli kunnossa.

Muotkalla on nyt erään lammen rannalla hylätty teltta ja varusteita, ellei joku ole niitä noutanut. Mieleen nouseekin nyt kysymys, pitäisikö asialle vielä tehdä jotain, esimerkiksi organisoida vapaaehtoisia noutamaan varusteet. Minulla ei ole telttansa hylänneen kulkijan yhteystietoja, mutta jos hän tai joku hänet tunteva sattuu lukemaan tätä, olisi mukava jos ottaisi yhteyttä.

Astun polulta.

Vaikka se keino ei vienytkään minua minnekään, pidätän itselläni oikeuden valita pienetkin mutkat, kompuroida oman reittini ja tuntea harhailuni seuraukset.

Naen oman reittini.

Haluan kulkea kiirehtimättä astumatta toisen jalanjälkiin, vaikka se olisikin illuusio. Haluan tuntea erämaatuulen yksin, vaikka se on sama kaikille.

Tulen perille.

Viiimein, piittaamatta kuljetusta matkasta tai saavutetuista tavoitteista. Riittää, että olin siellä.

Ironian tai sarkasmin käyttö nettikirjoittelussa on vaikeaa, se välittyy varsinkin satunnaiselle lukijalle lukijalle erittäin huonosti. Siksi ehkä se täytyisi kokonaan lopettaa. Vaikka sanotaankin, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, tuntuu siltä, ettei ainakaan netin keskustelupalstoilla kannata yrittää harrastaa mitään kevyen kenttävittuilun tapaistakaan. Vaikka palstojen tosikot kaikkienalojaneasiantuntijat eivät heräisikään vastauslitanioineen, voi oikeasti pahoittaa jonkun mielen vaikkei olisikaan ollut tarkoitus.

Lisäksi palstakirjoittelu jättää nettiin lähes ikuisen jäljen. Kaikkein noloimmatkin kirjoitukset jäävät roikkumaan hakukoneiden epätosimaailmaan kunnes aurinko sammuu.

Omassa blogissa on helpompaa. Saa kirjoittaa mitä lystää ja epämieluisat kommentit voi jättää roikkumaan bittiavaruuten ikuisiksi ajoiksi. Vaihtoehtoisesti voi bloggaaja estää kommentoinnin kokonaan. Tämä on tietenkin pelkurimaista puskista huutelua.

Mutta se oikea asia. Päivä päivältä joutuu toteamaan saman. Vaeltajille on nykyään tärkeämpää se, että merkkivaatteet ovat sileät ja siistit ja kattilat kiiltävät, kuin varsinainen luontokokemus, vaikka sehän se tässä se varsinainen tarkoitus oli.

Nyt joku älähtää, että ei hyvä varustus luontokokemusta pilaa vaan tekee vaeltamisesta nautittavampaa. Näin tietenkin on. Mutta jos joutuu miettimään nanomillimetrin nokikerroksen vaikutusta titaanikattilan lämmönjohtavuuteen tai pohtii likaantumisen vaikutusta gorepellehousujen kestävyyteen, minä puhallan pelin poikki.

En muuten yhtään epäile, ettei jollain olisi myös se vaellusilitysrauta mukana.

Palveluntarjoajan konerikko aiheutti käyttökatkoksen eilen Asentopaikkallakin. Nyt kaikki näyttäisi jo toimivan. En tiedä enkä näe mistään onko jotain, esim viimeisiä kommentteja hävinnyt lopullisesti.  Jos näin näyttää tapahtuneen, se ei ole ollut tahallista vaan johtuu palvelinkoneen rikkoutumisesta.

Näillä näkymin näyttäisi, että kaikki on ennallaan.

Tämän blogin jutut ovat tainneet muuttua kummallisiksi. Ehkä ne ovat aina olleet kummallisia. Onkohan järkevää tai tarpeellista kirjoittaa tekofilosofista hömppää, jolla ei ole merkitystä kuin korkeintaan blogin pitäjälle itselleen.

Onko teksti, jonka jokainen ymmärtää eri tavalla, hyvä vai huono? Mikä sellaisen tarkoitus voi olla? Ainakin sen tietosisältö on vähäinen.

Viittaan tällä tietenkin edelliseen kirjoitukseeni, jonka joka ainoa kommentoija on ymmärtänyt sen eri tavalla ja jokainen täysin eri tavalla kuin mitä itse kuvittelin tarkoittavani. Nyt en enää muista mikä sen tarkoitus oli, enkä itse ymmärrä lukemaani.

Sellaisen tekstin on pakko olla todella huono.

Myös sellaisen blogin täytyy olla surkea, jossa kirjoitetaan blogista itsestään. Minulla ei tosiaankaan taida olla mitään sanomista.

—

Tavaroiden pakkaus on edelleen kesken. Aikaa kaksi päivää. Kohta stressaa. En muista, että lähteminen olisi koskaan ollut näin tuskallista. Ei sillä, etten haluaisi lähteä, mutta olen yksinkertaisesti kyllästynyt varustelistoihin!

Tarkoittaako se sitä, että olen lähtenyt liian usein? Saattaa tarkoittaa tai sitten ei, mutta siihen sisältyy vaara, etten ole kovin huolellinen ja jotain unohtuu.

Tästä voi vielä syntyä seikkailu!

Vaeltamisesta on tullut tylsää.Se johtuu siitä, että kaikki on kontrollissa. Varusteet ovat täydellisesti viilatut, reitit yllätyksettömät, kaikkiin tilanteisiin on olemassa valmis toimintamalli.

Olen kyllästynyt täydellisesti hallittuun vaellukseen. Missä on eksyminen, vaivat ja valitukset, pelko ja epävarmuus. Missä on seikkailu?

Kontrolli on hiipinyt vaellukselle, kaupunkielämän suunnitelmallisuus pyyhkinyt pois retkeilyn anarkismin. Kaikelle on olemassa ratkaisu, repun sisällölle valmis, erämaauskottava varusteluettelo, ainoa oikea toimintamalli. Netistä opittu.

Haluan menneisyyden takaisin. Haluan tehdä itse omat erehdykseni, taas kerran.

Päivitettyäni WordPressin versioon 3.0, lakkasi sähköpostirekisteröityminen ilmeisesti toimimasta. Perh-na!

Pahoittelen asiaa. Olen poistanut rekisteröitymisen käytöstä toistaiseksi ja yritän selvitellä ongelmaa jossain vaiheessa, kunhan ennätän.

Retkeiljä on stressaantunut.

Vaelluksen alkuun on vielä melkein kaksi viikkoa, joten mitään syytä hätäilyyn ei pitäisi olla. Nyt on kuitenkin niin, että retkeilijä tietää ensi viikonlopun olevan kiireinen ja ettei sen jälkeen ennätä enää mitään tehdä. Paniikki uhkaa ja hiki puskee otsalle. Levottomuus ja epävarmuus vuorottelevat kyllästymisen tunteen kanssa.

– Enkö jo ole tehnyt tämä monasti tänä vuonna, ajattelee rekeilijä, – Eikö tämä jo riitä? Vielä kerranko on rinkka pakattava ja suunnattava pohjoiseen?

Retkeilijä tietää hyvin, että ei halua mitään niin paljon kuin matkata taas pohjoiseen, mutta tämä pakkaaminen ja ihmettely. Eikä se ikinä lopu? Tavarakasat ja varustelistat vaatisivat huomiota, ruokia on vielä kuivaamatta ja reitti suunnittelematta. Retkeilijän olo on vaivautunut ja saamaton. Mistään ei tahdo tulla mitään.

Retkeilijä käy skitsofreeniseen, hiljaiseen yksinpuheluun. Yksi ääni vaakuuttaa, että kaikki on varmasti kunnossa, noihin laatikoihin pakkasit kaiken vain reilu kuukausi sitten. Kaiken pitäisi olla valmiina, eikä syyt huoleen ole. Toinen ääni kuitenkin varoittaa, että varusteet on vielä kerran tarkistettava ja tarvittaessa huollettava, jotain on saattanut jäädä huomaamatta. Ovatko teltan narut varmasti ehjät, puuttuuko maakiiloja? Onko ensiapupakkauksen sisältö riittävä ja hyvässä kunnossa? Jos homma jää viime tippaan, tulee kiire ja minkäslainen stressi siitä sitten iskee, häh!

Ulkona tuulee, helteen jälkeinen myräkkä riepottelee Etelä-Suomen valmista kesää. Retkeilijä huokaa.

– Huomenna sitten.