Luttojoen raakut
Ihmisen toimillaan luonnossa aikaansaamia muutoksia pohtiessani tuli mieleen viime syksy, jolloin tuttu kaveri kertoi tavanneensa elokuun lopussa raakkututkijoita Luttojoella. Tästä heräsi kiinnostus jokihelmisimpukkaan koska tajusin, etten tiennyt juuri mitään raakun elintavoista, helmenkalastuksen historiasta tai lajin nykytilasta. Onneksi netistä löytyy nyt mainio Panu Oulasvirran toimittama tietopaketti Pohjoisten virtojen raakut.
Erittäin pitkäikäisen raakun elintavat ovat mielenkiintoiset. Lisääntyäkseen raakku tarvitse apua lohikaloilta. Glokidiotoukiksi kutsutut pikkuraakut kiinnittyvät lohikaloihin ja hakeutuvat kalojen kiduksiin. Kaloille toukat ovat harmittomia. Kiduksissa talvehdittuaan toukat pudottautuvat keväällä joen pohjaan ja kaivautuvat pohjamutiin [1].
Eli jos lohikaloja ei ole, niin raakku ei lisäänny. Jos ymmärsin oikein, niin tällöin kauaskin joen alajuoksulle rakennettu voimalaitos voi välillisesti tuhota joen raakkukannan. Raakut ovat myös erittäin herkkiä kaikenlaisille veden epäpuhtauksille, ympäristömyrkkyjen lisäksi voivat uhkana olla esimerkiksi suo-ojitukset ja metsähakkuut.
Jokihelmisimpukoita. Lahde: Wikimedia Commons (Joel Berglund)
Jokihelmisimpukkaa kalastettiin sen rauhoittamiseen eli vuoteen 1955 saakka helmien toivossa. Se on edelleen erittäin uhanalainen ja sitä esiintyy tällä hetkellä Suomessa n. 70 joessa [2]. Luttojoen alueelta löytyy elinvoimainen populaatio.
Lohta Luttoon ei enää nouse Venäjän puolen voimalaitosten takia, mutta onneksi sen sivujoissa esiintyy vielä taimensidonnaista raakkua. Yli 50 vuotta sitten lohien kiduksissa kehittyneitä raakkuja elelee siellä vieläkin [2].
Mielenkiintoinen otus tämä jopa 120 vuotiaaksi elävä nilviäinen. Toivottavasti raakun toukat liftaavat Lutolla taimenten kiduksissa vielä tulevaisuudessakin.
Lähteet: