Kesäkuu 2010

Kuumin kesä on edessä ja seitsemän viikon työrupeama ennen viimeistä lomanpätkää. Aiemmin ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin ollut töissä heinäkuussa ellei ollut aivan pakko. Nyttemmin olen huomannut, että retkeily on paljon mukavampaa kylmempinä vuodenaikoina: miksi mennä tukehtumaan heinäkuun helteisiin hyttysiä kuhiseville soille. Olihan siinä tietysti jotain miehekästä.

Nyt olen mieltynyt alkukesään niin paljon, että kesäkuun vaellus on aivan itsestään selvyys. Saa elää ikäänkuin kaksi kevättä.

Siinä on ongelmansa, nimittäin ainakin se, että heti juhannuksesta alkaa tuntea syksyn saapumisen, seuraavalla vaelluksella olisi jo ruskan merkkejä maassa. Kohta on taas aika syystalven masentavan harmauden ja se tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta kestää.

Tällaisia pohdin kesäkuun toiseksi viimeisenä päivänä. Kyllähän Suomen kesä on lyhyt, mutta on se ihminen myös aika outo otus.

Koira on elukka. Ei niin, etteikö ihminen voisi olla elukka, mutta silloin se tarkoittaisi jotain negatiivista. Koiran kannalta se tarkoittaa vain sitä, että se ei ole ihminen. Koska koira ei ole ihminen, sillä ei myöskään voi olla ihmisten oikeuksia, väittäköön animalistit sun muut hörhöt mitä tahansa. Sillä ei myöskään voi olla ihmisten maailmassa ihmisten velvollisuuksia. Se on täysin ihmisen armoilla, sen hyvinvointi ja tekemiset ihmisen vastuulla.

Kieltämättä olen suivaantunut tähän toisaalla käytävään koirien irtipitokeskusteluun ja ehkä minun pitäisi diskata itseni syyntakeettomana, mutta tulee mieleen näin myöhäisiltasella, että mitenkäs moni näistä koirien irtipitäjistä käyttää lemmikistään ihmiselle varattua persoonapronominia “hän”. Mahdollisesti se ei liity syndroomaan mitenkään vaan on yleisempi koirahörhöjen termi, irtipito on sitten toisenlaisen aivovamman tulos.

Mutta koira ei voi olla “hän”, koira on aina “se”.

Koira on elukka, eikä se kärsi, jos sitä sellaiseksi nimitetään. Voit testata sen seuraavasti. Osoita vuoronperään koiraa ja itseäsi toistaen samassa järjestyksessä: “Elukka, ihminen, elukka, ihminen, ..”.

Koira ei tästä kärsi, kärsitkö sinä?

Koira on lain mukaan pidettävä lähes poikkeuksetta kytkettynä. Laki on selvä, yksiselitteinen ja helppoa lukea. Silti tuntuu siltä, että koiranomistajat eivät tätä lakia ymmärrä.

Ovat koiranomistajat tavallista keskimäärin tyhmempää porukkaa?

Tavallaan kansalaistottelemattomuus on minusta hyväksyttävää. Ei niin, että laki sen hyväksyisi vaan niin, että sen voisi ehkä perustella sillä, että yritetään muuttaa jotain lakia joka koetaan vääräksi. Anarkismia siis, eräällä tavalla. Silti se on laitonta ja seuraukset on kärsittävä.

Koirien irti pitäminen tuskin aiheuttaa muita muutoksia kuin lisää koiravastaisuutta joka taas aiheuttaa lain tiukentamisen. Koirat ovat jo ahtaalla nyky-yhteiskunnassa, ei tehdä sitä enää tämän vaikeammaksi.

Kaikein pöljintä on yrittää oikeuttaa laittomuus toisten laittomuuksilla. Koira on sopeutuvainen ja joustava. Jos koiria ei voida pitää niinkuin laki sen määrää, on niistä luovuttava.

Mutta mikäs tämä on? Koira irti!

Tai tämä? Elukka temmeltää vapaana!

Taidan puhua palturia, koska pidän itsekin koiraa irti!

Tosin vaelluskuvat ja kertomuksetkin ovat illuusiota, kuvitelmaa vapaudesta jota ei enää ole.

Kuvakulmat, rajaukset, vähän lavastusta. Sekaan photoshoppia ja todellisuus muuttuu. Sama pätee vaellusmuisteluihin ja kertomuksiin. Kukapa haluaisikaan tylsää, kahlittua todellisuutta, jos voi lukea väritettyä kertomusta joka voisi olla totta.

Ajattelin, etten mene sisälle koko juhannuksena, paitsi saunaan. Enpä olekaan juuri mennyt, vaan majoittunut rantakoivun alle pystyttämääni louteeseen. Hyttysiä on, mutta niistä viis. Laulurastas säveltää koko yön ja lehtokurppa kiertää kierrostaan. Ulkona on hienoa nukkua. Paitsi että..

.. laulurastas kuuluisi kyllä kivemmin, jos vastarannan naapuri ei jatkaisi karaokebileitään jo toista vuorokautta. Toisaalta, minkäs tuolle voi, juhannus on juhannus ja vain kerran vuodessa.

Täytyy ottaa siltä kannalta, että nyt on hyvä tilaisuus kasvattaa toleranssia vaikka mille. Mutta ei enää “kesäviiniä”, pliis.

ihminen

laiturilla jussiaattona
kossupullo takataskussa

ota vaan
mutta älä liikaa

ethän tänään vesille?
soutelet sitten myöhemmin

ihminen

ihmettelet
mikä on olentosi tarkoitus

et saa sitä selville tänään
mutta mieti vaan silti

ehkä etsiminen
on kaikkein tärkeintä

ihminen

soita ystävälle
keskikesän tervehdys

kysy kuulumiset
ja kerro omasi

sano muistavasi
ja sekin, että välität

Hyvää juhannusta.

Kertomus on “yllättäen” väärinpäin käännetty blogi. Mitäpä muuta minulla olisi sanottavaa.

http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2010.2/index.html

Kesäkuun vaelluksen kuvia on nyt nähtävillä.

http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2010.2/kuvat/index.html

Valokuvaus jäi vähän vähemmälle, kun tuli keskityttyä koiran koulutukseen ja uusien asioiden opetteluun. Lintuja ei meinannut jäädä filmille ollenkaan, kunnes sinirinta järjesti yllätyksen.

Sinirintoja kuvatessa oli lähes täydellinen valo, yöttömän yön aurinko juuri oikeasta suunnasta.

On vuoden lyhyin yö Vantaalla.

Silti ulkona näyttää näin sisältä katsoen pimeältä. Eihän tuota pimeäksi voi tietenkään oikeasti sanoa, mutta ero Pohjois-Karjalaan tai varsinkin Lappiin on selkeä.

Etelään palatessa tuntuu aina siltä, kuin syksy jo hyökkäisi vauhdilla vastaan. Nytkin, vaikka on vasta juhannusviikko.

Tähän aikaa, viikko vaelluksen jälkeen, on vaellusväsymys usein pahimmillaan. En tarkoita fyysistä väsymystä, vaan eräänlaista masennuksen kaltaista tilaa joka saattaa yltyä niin voimakkaaksi, että mieleen tulee koko harrastuksen lopettaminen. Mitä järkeä on hankkia tallainen delirium useamman kerran vuodessa.

Johtuuko väsymys paluusta arkeen, kaipauksesta erämaahan vai mistä, siitä en ole päässyt varmuuteen. Kaipa se on osana tätä lapinhullun oireyhtymää.

Viime vuosina vaellukset ovat lisääntyneent siinä määrin, että ehkä kyseessä on myös jonkinasteinen kyllästyminen, liika on liikaa. Tämä tunne kestää aikansa ja sitten kun se on poissa, polte erämaahan palaa entistä vahvempana. Tekisi mieleni koettaa, mitä tapahtuisi jos jättäisin kokonaisen vuoden väliin. Ei vaellusta, ei lapinmatkaa, ei hulluuttaa. Jos tauti ei parane annostusta lisäämällä, paranisiko se sitä vähentämällä. Voiko addiktiosta päästä eroon?

Kuulin tässä itsestäni luonnehdinnan,  jonka mukaan vaellusrytmini on pakkomielteinen. Voi olla niinkin, mutta helpottaa kun tietää vieläkin hullumpia vaeltajia olevan olemassa. On myös niin, että jossain vaiheessa kunto pettää, eikä erämaahan ole enää asiaa. Sitä ennen täytyy vain porskuttaa niin kauan kuin jaksaa.

Muutokset ovat aina hyvä asia ja piristäviä. Olen luvannut viedä kaksi ensikertalaista vaellukselle elokuussa. Lapinkasteeseen täytynee suunnitella jokunen asiaan kuuluva jäynä. Eksyminen suolle, kartan katoaminen, ketunpaska hernesopassa tai jokin muu vekkuli kepponen.

Lapinkaste on vakava asia. Jotkut saavat tarpeekseen yhdestä kerrasta, eivätkä palaa Lappiin koskaan. Toista ääripäätä edustavat ne, jotka hukkaavat palasen sielustaan erämaahan. Sitä puuttuvaa palasta nämä onnettomat tulevat vuosi vuoden jälkeen etsimään, vain hukatakseen loputkin itsestään jängille ja tuntureille.

Näin erämaasta palanneena joutuu jälleen kerran todistamaan jokaiseen moderniin asuntoon tai mökkiin sijoitetun posliinituuban ihmettä. Se imaisee ihmisolennon lopputuotteen ja toimittaa sen jonnekin, ties minne, ilman että ihmisolento näkee siitä vilaustakaan. Ei tule mahdollisuutta tutkia teennöksen tarkempaa koostumusta tai sitä, toimiiko suoli tällä viikolla reippaasti.

Toisin on vaelluksella, jolloin loppusijoitusta joutuu miettimään hyvinkin tarkasti ja ottamaan siitä itse vastuun. Autiotuvan huussiin rykäiseminen on vastuun pakoilua, emmekä puutu tähän vääräoppisuuteen tässä, vaan pohdimme aitoa toimitusta erämaaoloissa.

Usein vaeltajalle tulee kiusaus viivytellä tarvetta, jättää huomiseen, hautoa lihaksi. On kuitenki vaelluksen onnistumisen kannalta helpompaa tarttua heti reippaasti asiaan.

Maasto asettaa omat haasteensa, samoin kuin sää, hyttysistä ja paarmoista nyt puhumatttakaan. Kokemus on tässäkin valttia. Etevä vaeltaja näkee jo kaukaa toimitusta helpottavan kivensyrjän tahi tunturikoivun hangan.

Räkkäaika asettaa omat äärimmäiset haasteensa, kun tuhannet verenhimoiset lentiäiset ovat valmiina iskemaan mihin tahansa, johon jää neliömillimetrikin paljasta pintaa. Vaatii äärimmäistä stooalaista kuria suorittaa toimitus loppuun näissä oloissa. Vähemmän kurinalaiselle vaeltajalle ei usein jää muuta keinoa, kuin “tehdä valmiiksi”, niin ei tarvitse muuta kuin pudottaa. Jos kaikki eivät nyt aivan punttiin asti tohdi esivalmistellakaan, niin ainakin on pidettävä huoli siitä, että “on piipussa” ennenkuin housut lasketaan alas. Lopputyhjennyksiin tuskin on aikaa, sinisten ajatusten miettimisestä nyt puhumattakaan.

Toisin on posliinituuban omistajalla. Siinä sopii miettiä maailman murheita, lukaista hesaria, ratkaista Lähi-idän kriisi tai vaikkapa soittaa etydi huuliharpulla.