Kesäkuu 2010

Vielä tämän verran virtaa kännykän pattereissa: Viimeistä aamua Luomusjärvillä virkistää lumisade. Ei mitään vihmoilua, vaan kunnon hiutaleita. Sitten yhtäkkiä aurinko paistaa.

Vaelluskesä on parhaimmillaan!

Maantie lähestyy uhkaavasti. Teemme sille kuitenkin tepposet ja koukkaamme Luomusjärvien taakse viimeiseen leiriin. Ruktajärvi saa jäädä kokonaan väliin, epäilen että nyt siellä on väkeä. Retki-lehti on kuulemma mainostanut kesäkuun alkua hyvänä vaellusaikana, näin kuulin eräältä vanhemmalta vaeltajalta poiketessani Njavgoaivin tuvalla “asialla”. Porukkaa oli siellä liikkeellä jo enemmänkin.

Patterit alkavat olla lopussa. Päätän näillä näkymin erämaa-bloggauksen tähän. Huomenna on jäjellä vain marssi autolle.

Kuvia ja koottu selostus on luvassa ennen juhannusta.

Aamulla sinirinta palaa pihapuuhun kilauttelemaan. Se oli järjestänyt meille ohjelmaa eilen ennen puoltayötä.

En ollut kuvannut ainoatakaan lintua koko matkan aikana, melkoinen ero vuodentakaiseen verrattuna, jolloin lintukuvia tuli kyllästymiseen saakka. Muutoksen syylliseksi epäilin Varrea, joka on kyllä ollut hyvä matkakumppani, mutta taisi toimia myös tehokkaana linnunpelättimenä. Olinkin pitkälti hylännyt yritykset kuvata lintuja enkä ollut vaihtanut pitempää objektiivia kertaakaan paria raekuurokuvaa lukuunottamatta. Viimeisenä toivonani pidin vielä viiimevuotistä “puutarhaleiriä”, jolloin sinirinta oli pelotta jäänyt kuvattavaksi.

Koko iltana sinirintaa ei kuitenkaan näkynyt, kunnes kun jo ajattelin mennä nukkumaan, pihapuussa kilahteli. Sinirinta istui alaoksalla. Istuin varovasti teltan absidiin kurottamaan kameraa teltan sisältä. Kun vielä ennättäisin vaihtamaan pitemmän objektiivin. Pelko oli turha, sinirintaa ei kiinnittänyt meihin mitää huomiota, vaikka koira oli vielä lähempänä sitä kuin minä. Syynkin huomasin otettuani pari kuvaa: sinirintanaaras istui oksan kärjellä.

Naaras ei tehnyt juuri elettäkään, mutta koiras sitäkin enemmän. Keikkui ja lekutteli, nosto peräpäätään ja levitti pyrstöään. Sitä jatkui puolisen tuntia ja ehkä pidempäänkin. Välillä koiras lennähti maahan, välillä viereiseen puuuhun. Naaras ei reagoinut mitenkään. Eikö käy sinirinnallla flaksi?

Lopetin kuvaamisen sillä olin ottanut satoja kuvia sarjatulella. Olin leirissä vaihtanut uuden muistikortin, nyt laskurin näytti yli neljää sataa. Siinä riittäisi siivoamista ja lajittelua.

Nyt sinirinta istuu jälleen yksin pihapuussa ja heläyttelee. Tällä kertaa pistää sekaan pari bitjuusin, kapustarinnan, haikeaa vihellystä. Ehkä se oli vielä viime yönä jäänyt ilman emäntää?

Viimevuotinen “puutarhaleiri” näyttää yhtä houkuttelevalta tänäkin vuonna: katajainen kenttä puron varrella, taustalla tunturikoivuja kasvava kukkula. Tähän olin ajatellut tulla jo huhtikuun hiihtovaelluksellä, mutta se ei totetutunut.

Koira puree kuivaa katajanoksaa. Jostain syystä se on mieltynyt juuri katajiin. Olisi repinyt oksia pystykatajista, mutta en antanut vaan hain sille kuivan juurakon touhuttavaksi.

On lämmintä. Tunnistan sen selvästi siitä, että en välittömästi leiriin saavuttua hamua pipoa päähäni. Lämpömittari näyttää reilut kymmenen astetta.

Tänään on ollut huono olo ja veto on poissa, päätä särkee. Viime yönä tunsin ikäänkuin vilpunväreitä, vaikka pussini on todella lämmin näihin oloihin. Nyt ruokailun jälkeen väsyttää tolkuttomasti.

(Ainoa paikka koko vaelluksella, jossa ei ole kentää. Kiipeän vähän korkeammalle paikalle lähettämään tämän viestin.)

Lämmin aamu. Pesen kalsarit ja kulkupaidan. Tänään ei viitsi hötkyllä minnekään, lähdetään liikkeelle vasta iltapäivällä. Vähän aina ikävää suunnata takaisin autoa kohti, mutta se on näiden rengasreittien kirous.

En ollut oikein suunnitellut mitään erityistä reittiä, ainoastaan Ahkovarrilla oli tarkoitus käydä. Se tarkoitus on täytetty. Nyt loppumatka on semmoista hiiviskelyä, että maantie ei tulisi vastaan liian nopeasti. Hyvä niin, koira on vieläkin väsynyt.

Nyt nukutaan auringossa ruokaperräiset. Pörriäisiä lentelee ja eiköhän itikoitakin kohta, mutta me taidetaan ennättää pois ennen sen lentueen tuloa.

Koiranpennun kanssa täytyy myös ottaa huomioon, että ei ole hyvä rasittaa keskenkasvuista liikaa. Tänään mentiin 8 tuntia ja se taisi käydä voimille. Varre julisti pariin otteeseen oma-aloitteisesti tauon, eli paneutui makuulle tunturiin, siinä sitten pidettiin taukoa lumisateessa. Käveli myös pitkät matkat vetämättä, mikä oli tavatonta ja ihme ja kumma, jopa perässä. Tosin toipui väsymyksestä valittömästi, kun näki poroja.

Monenlaisen ilman kanssa tänään käveltiin. Päätin vielä kerran mennä Ahkovarrin yli. Komeat raekuurot saattelivat tunturinylitystä. Koira halusi käydä jokaisella lumilaikulla, jättää tassunjäljen. Onhan se viralliselta nimeltään Lumenvartija.

Tuuli on kylmä, auringonpaiste pehmentää hyytävyyttä. Jätän neitihommat ja peseydyn kunnolla Ahkojohkassa. Koira nukkuu nokka tuulessa.

.

Aamuaurinko tuntuu melkein sulattavan teltan, mutta kun uloskäynnin avaa, sisään tulvahtaa pariasteinen tunturi-ilma. Koira on tästä hyvillään ja pyrkii ulos. Laitan se juoksunaruun odottamaan aamulenkkiä.

Sinistä taivasta, mustia pilviä, rakeita. Kaikkea yhtä aikaa.

Aamulenkillä pentu haistaa taas porotokan ja ryntäilee vimmatusti nokka maassa ja vinkuu. Onko paimenkoiran vietti noin voimakas? Eilen saimme ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Se sekoitti koiran täysin: riuhtoi, rimpuli, haukkui ja vikisi. Sanoin koiralle, että meillä vaan ei ole poropaimennukseen lisenssiä, valitettavasti. Ei ymmärtänyt höpötystäni vaan katsoi ihmeissään.

Vaatimilla on tähän aikaan pienen vasat mukanaan, joten niitä ei pidä varsinkaan nyt häiritä, eikä muutenkaan. Tokan ohitus kesti kauan, koska koira oli suunnasta eri mieltä.

Tänään ei ole kiire, eikä varsinaista tavoitetta, kunhan kävellään. Yksi mahdollisuus on jäädä tähän ja tutkia ympäristö perusteellisesti.

Vaelluksella peseytyminen voi joskus olla haasteellista. Tai ei se oikeastaan haastellista ole, Sen kun hoitaa alta pois vaan, kerran se vaan kirpasee, mutta joskus kynnys muodostuu korkeaksi. Olen yleensä pakottanut itseni peseytymään päivittäin, olosuhteista riippumatta. Nyt kuitenkin oli päässyt käymään niin, että en ollut peseytynyt kolmeen päivään.

Ruktajarvellä oli aivan liian mukavaa ja peseytyminen aivan liian helppoa. En viitsinyt. Ahkojohkalla ajattelin, että eipä tuo nyt kovin likaiselta vielä tunnu. Kylmä ilma saattoi ohjata ajatuksiani. Enkä viitsinytkään.

Tänään sitten totesin, että olisi myöhästyneen iltapesun aika. Leiri on kuitenkin sulavesipuron varrella, eikä puropahanen kauheasti houkuta peseytymiseen. Siksi sorruin perin neitimäisen tekoon. Keitin kaksi litraa vettä, jotka sekotin kuivasäkissä tunturipuron jääkylmään veteen. Sitten suihkuun, ei edes hyttysiä kiusana.

Eihän ennen aikaan tämmöisiä harrastettu. En tarkoita veden lämittämistä, kyllähän eräjäärä saunassa kävi, mutta jaksoi odottaa sitä parikin viikkoa. Vaan mikä ettei se nykyääkin menisi, on vaan niin neitimäistä tämä nykyretkeily.

Eikä se haju muuten mitään haittaisi vieläkään, mutta kun silmiä kirvelee.

Lapissa sää muuttuu nopeasti. Nyt aurinko painuu pilveen ja tulee kylmä. En ole viitsinyt mitata lämpötiloja, muutama aste.

Päivällä oli loistoilma. Välillä satoi reippaita pisaroita, mutta sadekuuroista näki, että ne eivät ole pitkäkestoisia, joten en yleensä viitsinyt kaivaa sadevarustusta esille. Yksi pilvi kasteli niin reippaasti, että laitoin sadetakin hetkeksi ja sadesuojan rinkkaan.

Kun pystytin teltan, koira nukahti kanervikkoon ja nukkui tunnin sikeästi vaellusväsymystään, sitten heräsi syömään ja touhuamaan.

Ahkovarri peittää läntisen taivaan, olemme niin lähellä. Kiipeämme huipulle tänään tai huomenna, katsotaan miltä iltasää näyttää.

Saan suruviestin. Pitkään sairastanut äitini on nukkunut pois tänä aamuna. Kipu on poissa.

Sade taukoa, tuuli kuivaa varusteet. Istun ajattelemaan, mutta mitään ei tule mieleen. Istun silti.

Hiljaisuus.