Kesäkuu 2010

Tässä keventämistä miettiessäni tuli mieleen, josko utragrammaus on kuitenkin se luonnollisin suunta, ihmisen alkukantainen pyrkimys minimalismiin ja sitä kautta takaisin täydelliseen yhteyteen luonnon kanssa. Kun ollaan lopulta munasillaan, on päästy luonntoon takaisin. Miksipä ei? No, ei tietenkään, tämä ajatus oli typerä kärjistys. Tokihan grammari tarvitsee varusteita joita hiplata ja viritellä.

Nykyään on pistänut silmään myös muoti-ilmiö, jonka dogman mukaan paljasjalkaisuus on ihmisille paras ja kengät ovat pahitteeksi. Täydellinen paljasjalkaisuus on kuitenkin markkinamiehen kauhistus ja siksi paljasjalkaisuusbuumin myötä on kehitetty kaikenkarvaiset fiilmaksit ja muu kengäkkeet. Niitä myydään kevytjalkineina, mutta tosiasiassa on kyse sukista, jotka vain ovat jalkineen hintaisia.

Kevytretkeilijät suosivat myös lenkkareita saappaan tai vaelluskengän sijasta. Väite kuuluu: Nilkat eivät tarvitse tukea. Hyvä niin. Mutta yllättäen tämä pätee vain jos sinulla tosiaan on nilkat jotka eivät tarvitse tukea. Voi hyvinkin olla, että useat ihmiset pärjäävät loistavasti ilman nilkkaa tukevaa vaelluskenkää, mutta yleistyksenä väite siitä, että nilkkaa ei tarvitse tukea, on taaskin yhden sortin puusilmäisyyttä ja kuppikuntaisuutta. Se voi olla myös vaarallinen neuvo niille ihmisille  joilla on esimerkiksi luontaisesti löysät nivelsiteet.

Ihmisellä ei tietenkään ole mitään paluuta luontoon ja siksi olemme oman sivistyksemme vankeja. Ja se on hyvä niin, myös retkeilijän kannalta, sillä lähes jokaiselle löytyy varmasti juuri ne varusteet joita hän itse tarvitsee.

Mutta paljasjalkaisuuteen palatakseni. Tosiasiassa kengät, ja saappaat, on kehitetty siksi, että niistä on ihmiselle hyötyä. Ne mahdollistavat suoritukset, jotka ilman kenkiä olisivat mahdottomia ja auttavat ihmistä pysymään aktiivisena paljon vanhemmaksi ja sitä kautta lisäävät elinikää.

Elleivät ihmiset tarvitsisi kenkiä, eivätkö nämäkin kaverit metsästäisi silloin paljain jaloin:

Näin vaelluksen alla huomio kääntyy väkisinkin valitsevaan säätilaan. Vaikka sääennusteet eivät vaikutakaan suunnitelmiin sitä eikä tätä, tulee Ilmatieteen laitoksen sivuja silmäiltyä tässä vaiheessa “sillä silmällä”. Miltähän tänään Utsjoen sää näyttää?

http://www.fmi.fi/saa/paikalli.html?place=Utsjoki

Jokainen Lapissa vaeltanut tietää kuitenkin, että vain harvoin sääennusteet ovat luotettavia. Varsinkin Ylä-Lapissa jäämeren läheisyys tekee säästä kesäisin erittäin vaihtelevan ja vain poikkeusoloissa voidaan tunturisäästä sanoa paljoa hyödyllistä päivää-paria pidemmällä aikavälillä.

Entä sitten pitkät sääennusteet, joita esimerkiksi Accuweather tekee koko maailmaan ja joita joskus kuulee vaellusta suunnittelevienkin lukevan. Valitettavasti on näytettävissä, että pitkien sääennusteiden oikeaan osuvuus ei juuri poikkea sattumasta. Ne ovat siis horoskooppeihin verrattavaa huuhaata, ainakin näin vaeltajan näkökulmasta.

Suomen ennusteiden kannalta voisi myös esittää mielenkiintoisen kysymyksen. Jos ilmatieteen laitos ei laske ennusteita viittä päivää kauemmas, miten muualla maailmassa pystytään laskemaan Suomen ennusteet tarkemmin? Ennusteiden tarkkuus riippuu ainakin käytettävissä olevasta havaintodatasta, ennustejakson pituudesta sekä käytetystä laskentakapasiteetista. Luonnollisesti tulos riippuu myös käytetystä algoritmista, mutta miten Accuweatherilla olisi käyttää Suomen sään laskemiseen enemmän kapasiteettia kuin Ilmatieteen laitoksella? Vaikka kapasiteettia olisikin, se ei auta kun mallinnettavana on kaoottinen ilmakehä. Yli viikon ennusteita ei tästä syystä yleensä anneta. Miksi Accuweather sitten antaa niitä?

Olisiko oikea vastaus se, että toisin kuin Ilmatieteen laitos, Accuweather ei juurikaan välitä pitkän aikavälin ennusteensa laadusta.

Miksi ihmiset uskovat näihin ennusteisiin tai ainakin lukevat niitä? Niinkuin kaikissa muissakin uskomuksissa, oleellista on, että ihmiset uskovat mitä he haluavat. He jopa kokevat ennusteet hyödyllisiksi riippumatta siitä olivatko ne oikein vai eivät. Luetaanhan horoskooppejakin.

Ei pitkän ajan sääenneusteiden tekeminen toki aivan turhaa ole, mallit kehittyvät, mutta tällä hetkellä niiden tehdään suurelle yleisölle vain, koska niille on kysyntää, ei siksi että ne toimisivat.

Satoi tai paistoi, Lappiin on lähdettävä. Accuweatherin mukaan vaelluksen suursäätila näyttäisi olevan keväinen.

—

Miten säätä ennustetaan:
http://web.archive.org/web/20070202013418/http://www.maol.fi/frames/dimensio/D302kansio/Mette.pdf – Meteorologi Mette Mannosen yleistajuinen artikkeli, Dimensio 3/2002 (PDF)

Vielä muutama vuosia sitten, vuosikymmenistä puhumattakaan, vaeltajat olivat vaeltajia. Silloin ei retkellä partaa ajettu, hampaita pesty eikä persettä pyyhitty. Keventäjää pidettiin kummallisen otuksena ja goreasuinen kulkija oli pelle ja mikä tahansa perinteistä poikkeava oli “väärin vaellettu”.

Tämä oli toki noloa puusilmäisyyttä, koska miksipä kairassa ei saisi muka pyöriä miten naurettavissa vetimissä hyvänsä. Vanhaa eräjäärää räikeänvärinen muutos tunturimaisemassa ei kuitenkaan miellyttänyt.

Nyt on ilmaantunut uusi sairaus uhkaa jälleen “vanhan liiton” vaeltajien mieleenrauhaa. Ilmiö nimeltä “ultragrammaus” on saamassa yhä enemmän huomiota osakseen. Siitä on tulossa vaelluken de-facto, uusi standardi. Nyt, jos kaikkia varusteita ei heti paikalla vaihdeta ultrakeveiksi on se “väärin kevennetty”. Varustekevennystä enemmän keskustellaan korkeintaan vain ihovoiteista ja kesän hyttystilanteesta.

Joidenkin ultragrammareiden motiivit ovat toki hyvinkin järkeviä ja liikunnallisia. Kunnia heille. Useiden kohdalla kuitenkin näyttää varusteiden viilaus olevan pääasia. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se on eri harrastus, sellainen jossa pääasia ei ole luontokokemus vaan eräänlainen varusterunkkaus. Se on myös ihan hyvä niin, mitäpä se minulle kuuluu.

Mutta jokin periaatteellinen tässä mietityttää. Harrastuksen tarkoitus on äärimmäinen kevennys, kuten nimikin sanoo. Kun vaeltaja on viimein alasti, mihin grammari sitten piilottaa punnitsematta jääneet kilot? Onkin mielenkiintoista sitten eläkeiässä ihmetellä alastomia, pikiöljyllä voideltuja retkeilijöitä, jotka kirmaavat yli jänkien ja paljakoiden titaanilusikka perseessä.

Ennen internettiä, keskustelupalstoja ja niille pesiytyneitä kaikentietäjiä ei eräjäärällä ollut tällaisia ongelmia, vaan kaikki tekivät omat virheensä ihan itse ja elämä oli suurta seikkailua. Nyt jokainen pikkudetalji on varmistettava etukäteen keskustelupalstojen totuuspoliiseilta, ettei vain jäisi kiinni mistään vääräoppisesta ja joutuisi vaelluksella naurunalaiseksi.

Vanhan liiton vaeltaja ei ymmärrä tästä touhusta mitään, vaikka yrittääkin hämmentyneenä ja surullisena jättää pois painavia retkeilyvarusteitaan, että jaksaisi vielä kerran raahautua rakkaille asentopaikoilleen viimeisin erämaihin. Saattaapa hän epätoivossaan mennä niinkin pitkälle, että luopuu luotetusta rinkastaan ja vaihtaa kevytreppuun.

Mutta kun viimeinen vanhan liiton jäärä sortuu savottansa painon alle, on perinteinen eräretkeily lopullisesti kuollut.