Kesäkuu 2010

Sinisellä taivalla ajelehtivat jalaspilvet värväytyvät punertaviksi reunoiltaan, Ahkojohkan rantatöyrään lumikinokset hohtavat valkoisena, aurinko paistaa vaaran takaa.

Lintujen konsertti tuntuu saavuttavan jonkinlaisen kliimaksin ja sinirinnan soolo on mieltähäkellytävän monimutkainen, kun se päättää osuutensa metallisiin helähdyksiin. Ihmiskorvan on aluksi vaikea liittää tuota ääntä linnunlauluun ja siksi silmä hakeekin toista kohdetta: poronkelloja. Mutta kun sinirinta toistaa matkimisen taidonnäytteensä, ei äänen lähteestä voi olla epäilystä.

On keskiyön taikahetki.

Jäipä vielä kirjoittamatta yksi koiruus tai ainakin yksi. Lounastauolla laitoin pennun kiinni siten, että ei narulla tai itsekään yltäisi kaatamaan Trangiaa. Olimme päiväleirissä jokivarren mutkassa.

Koiralla oli hirmuinen hinku päästä kalastelemaan joessa heiluvia leviä. Käskin se moneen kertaan takaisin veden partaalta, sillä ranta oli jyrkkä. Se näyttikin jo tottelevan, mutta kun hetkeksi ruokaillessani käänsi katseeni kalasoppaan, oli pentu kadonnut!

Koira ei päästänyt ääntäkään, ainoastaan loiske kertoi, että apua tarvittaisiin. Varre oli kuin olikin uinut hieman vastavirtaan matalaman lipan kohdalle, mutta ei saanut kuin etujalat ranalle. Vedin sen valjaista kuiville. Koira ravisteli itsensä ja kävi muitta mutkitta repimään kalastamaansa valtavaa levätukkoa. Sitä ei ollut päästänyt hampaistaan. Arvokas saalis, ilmeisesti.

Huomaan, että kun olen ryhtynyt blogaamaan, näyttää ruutuvihko jäävän tyhjäksi. On siellä sentään joitain merkintojä, mutta ei siihen malliin kuin ennen. Ehkä se täyttyy taas sitten, jos kenttä häviää tai patterit loppuvat.

Pennun kanssa vaeltaminen saattaa olla haastavaa. Polulla kaikki sujuu enimmäkseen hyvin, mutta risukot ja suot ovat eri asia. Olen yrittänyt opettaa pentua kulkemaan edellä ja tottelemaan “oikea” ja “vasen” komentoja. Komentojen hallinta on vielä hakusessaan, mutta kyllä se siitä.

Suurimman ongelman taluttajalle tuo pennun äkkiryntäykset lintujen ja sen sellaisen perään. Vaikeinta on suolla, jossa koira menee ketterästi mättäältä mättälle, mutta isännälle tahti on aivan liian hektinen. Kun sitten yhtäkkiä pikkulintu lähtee koiran nenän edestä ja pentu ryntää, lannevyöhön kiinnitetty alumiinihaka oikenee ja irtoaa. Lintu lennättää koiraa joka kuule mitään. Onneksi hihna tarttuu vaivaiskoivikkoon.

Kovat oli Varrella menohalut tänään, nyt jo aivan puhki, makaa koivun alla kuin kotonaan. Telttaan ei halua tulla.

Edetty matka ei ollut huimaava, mutta täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hihnan kiinnitys on tarkistettava huomiseksi.

Päivä on pilvinen, siellä täällä pilvi vähän repeilee.

Poistuin polulta heti, kun Gaissat näkyivät. Sitten jätin joka toisen askeleen ottamatta. Paljakassa ei enää ole kiire.

Sade taukosi heti kun pääsimme eroon bussillisesta niksmanneja. Tuuli navakasti, mutta kävellessä joutui kuitenkin ottamaan takin pois, joten ei tullut pelkäämääni räntäsateessa vaellusta, jonka takia olin osittain valinnut Ruktajärven suunnan. Arvelin, että ainakin sinne selvitään koiranpennun kanssa kelissä kuin kelissä.

Nyt perillä on suorastaan lämmin ja aurinko paistaa. Parempaa keliä voisi tuskin toivoa. Jäämme tähän ja jos tulee porukkaa, nukumme teltassa pihalla. Olin suunnitellut, että vaeltaisimme vielä 6 km vanhaan asentopaikkaani, mutta lähtö venyi suunniteltua myöhäisemmäksi ja luulen tämän riittävän tälle päivälle.

Kämpän ainoa kattila vuotaa ja kaasuliesi lyö lieskaa, parempi ottaa oma kattila käyttöön.

Olen aiemmin käyttänyt kämppiä harvakseltaan tai oikeastaan en ollenkaan. Nykyään alkaa tämäkin laji jo sujua ja kämppäöitä kertyy. Yöpymisen edellytyksenä on tietenkin, että kämppä on tyhjä. Ellei, poistun nykyäänkin välittömästi horisonttiin.

Sulaojalla ilma on hyytävä ja pisaroi hiljakseen. Juuri parahiksi pysähtyy parkkiin bussillinen saksalaisia.

Tietenkin valokuvaavat ja haluavat paijata koiraa, mutta eivät uskalla joten saavat vain pennun suunniltaan, räkyttämään kimeästi ja kiskomaan hihnaansa. Tekisi mieli näyttää kansainvälistä, mutten ilkeä. Käsken koiran auton viereen ja yllättäen se tottelee.

Yritän olla välittämättä valokuvaavista niksmaneista ja vaihdan tyynesti vaellushousut. Pieni mainos kannattaa aina.

Rinkka painaa punnituksessa 17400g mukaanlukien koiran ruokaa ja tavaroita 2 kg. Ei paha.

Vaikka en päässytkään lähtemään matkaan ennenkuin vähän ennen puoltapäivää, ylittyi napapiiri kevyesti.

Ilma on Sodankylässä jäätävä, mutta onneksi tuuli on tyyntynyt. Mökin kuistilla istuessa pipo ja hanskat ovat paikallaan. Retkikaveri tosin ei tarvitse kumpiakaan.

Huomenna pääsen ajoissa matkaan, eikä ajamista ole enää paljoa. En vieläkään ole varma mistä lähden, arvon edelleen Muotkan ja Paistuntureiden välillä.

Annan huomenna fiiliksen päättää.

(p.s. yritin laittaa kuvan mukaan, mutta tuloksena sekasotkua. Pahoittelen haamupäivityksiä. Tältä reissulta ei siis nähdä ajantasaisia kuvia, ellen keksi mikä meni pieleen)

Vaikken olekaan vielä Kaamasen tiellä, on mieli jo ennättänyt edelläni napapiirin tuolle puolen. Säätiedotus lupaa raikkaita vaelluspuhureita, virkistäviä sadekuuroja sekä keskiyön auringon lumisateita.

Mutta niinkuin aiemminkin, ei säätiedotuksista sen suurempaa murhetta kannata pitää, eikä varsinaisista säistäkään. Tunturiin mennään katsomaan millaista siellä oikeasti on, ei millaista siellä kuvitellaan olevan.

Ajattelin jatkaa tätä matkapuhelimella bloggausta koko reissun ajan. Olen aiemmin suhtautunut hyvin krittisesti yhteydenpitoon vaelluksen aikana, mutta maailma muuttuu. Parina viime vuonna on tullut laitettua tekstareita reissun päältä aiempaa enemmän. En vieläkään halua soitella puheluita tunturista, mutta maailma muuttuu enkä minäkään viitsi rimpuilla vastaan loputtomasti; Suomesta on enää mahdoton löytää paikkaa, jossa voisit hyvällä omallatunnolla sanoa olevasi tavoittamattomissa.

Yksi aikakausi on päättynyt.

Deletoin Facebook tilini. Olen digitaalinen ruumis.

Tai siis en deletoinut, koska se ei ole oikeasti mahdollista. Muokkasin se sellaiseen kuntoon, että on käytännössä sama kuin se olisi poistettu. Tosin tästäkään en voi olla täysin varma. Naamakirjan varmuuskopiot luuravat jossain ja kuka takaa, ettei tilini nouse kävelemään elävänä kuolleena Nosferatun tavoin.

Se mitä tein oli varsin työläs prosessi. Jos haluat varmistaa, että mitään dataa ei jää tilillesi, ei deactivointi riitä, sinun täytyy tuhota joka ainoa postauksesi ja kuvasi erikseen, muuten ne jäävät naamakirjan palvelimelle.

Miksen viihtynyt naamakirjassa? Huomasin, että digitaalisen hälyn määrä alkaa olla valtava, kun kaveraita on muutamia kymmeniä. Asetuksilla voi säätää kenen päivityksiä seuraa, kenen ei. Mutta miten sellaisen päätöksen voi tehdä? Millä perusteella. Miksi joku sitten on kaverina, jos et seuraa mitä hän tekee? Bittiavaruudessa kaikki huutavat, kukaan ei kuuntele.

Mutta toki facebok toimi niinkuin se on suunniteltukin. Se toimii vähän liiankin hyvin, koska siihen jää koukkuun. Olen jo koukussa aivan riittävän moniin aisoihin, en tarvitse enää tätä. Ja monien muiden tavoin: en luota siihen, mitä naamakirja tekee tiedoillani.

Minun muutaman kuukauden pituinen naamakirjakokeiluni on nyt ohi. Jos joku haluaa ohjeita naamakirjatilin tuhoamiseksi, kerron mielelläni tarkemmin miten sen tein ja miten se pitää mielestäni tehdä.

Mutta nyt on aika lukea kesävaelluksen varustelista kertaalleen läpi, nostaa tavarat eteiseen ja huomenna auton nokka suuntaa kohti pohjoista. Viikonloppu menee vielä sukuloidessa, mutta enköhän ole jo maanantaina paljakassa.

Ehkä vaellukselta palatessa valkenee, jättääkö digitaalinen itsemurha ihmiseen pahojakin traumoja.