Viikko erämaasta paluun jälkeen mieli on haikea. Viime vuonna tähän aikaan oli samanlainen tunne. Silloin en uskonut, että vielä kerran lähtisin erämaahan.

Tänä vuonna tilanne on toinen, sillä lomia ei enää ole ja viikko sitten päättynyt reissu oli varmuudella vuoden viimeinen. Seuraavaan vaelluksen on näillä näkymin aikaa yli puoli vuotta.

Mutta Muotkan reissu oli täydellinen vaellus. Liekö osaltaan ollut syynä vaelluksen rauhallinen ryhmi, mukana olleiden ensikertalaisten täydellisen ilhailtava sopeutuminen vaellukselle ensimmäisestä päivästä alkaen, risukeittimen ja louteen tunnelma vaiko se, että en ensimmäistä kertaa vuosiin kirjoittanut muistinpanoja sen enempää ruutuvihkoon kuin etänä tänne blogiinkaan. Se oli vapauttava kokemus.

Ei suunnitelmaa, ei tavoitteita, ei kiirettä, ei hyttysiä, ei erimielisyyksiä. Ei ongelmia. Aution teltan tapaus toi hieman lisäjännitystä seesteiseen olemiseen. Suot täynnä hilloja ja mättäät mustikoita. Tuulta ja aurinkoa, sadetta vain nimeksi.

Saavutimmeko alkuperäisen luontokokemuksen tai edes pienen vilahduksen siitä, mitä se voisi olla?

Kertomusta ei siis ainakaan toistaiseksi ole, mutta jos olemme onnekkaita, saamme ehkä myöhemmin lukea miltä vaellus näytti toisesta näkökulmasta.

—

Vaellusvuoden saldo oli kolme lyhyehköä vaellusta ja yhteensä 18 erämaayötä. Suunnitelmista jäi uupumaan ainakin yksi vaellus ja pari viikoa erämaa-aikaa, mutta aina ei voi tehdä kaikkea mitä haluaa. Ensi vuonna mennäänkin sitten ihan toiseen malliin, ainakin toivon niin.

Syyskausi lähtee käyntiin, niinkuin aina, vähän haikein mielin. Onneksi syys on mitä parhainta valokuvausaikaa. Olen laiminlyönyt tätä harrastusta viime aikoina ja on välillä hyvä muistaa, että kuvia voi ottaa muualtakin kuin Lapista.

Ja vaikka vaellukset ovat ohi tältä vuodelta, niin kyllä tässä vielä muutama telttayö lähimaastoissa kertyy ennen lumia ja miksei vielä sen jälkeenkin.