Mikään ei ole niin tärkeää kuin vaellus – eikä sekään ole kovin tärkeää
Kohta on alkamassa 18:s pitkä vaellus sen jälkeen, kun tavallaan aloitin tämän harrastuksen ”uudelleen” vuonna 2002. 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa taisi olla nelisen vuotta taukoa, että en ”ennättänyt” Lappiin. Taisi olla niin, että ne ennättänyt edes kesälomille. Viime aikona olen ennättänyt.
Jokunen vuosi sitten ihmettelin, miten jotkut ”supervaeltajat” pystyvät käymään Lapissa useamman kerran vuodessa. Nyt teen itse 3-4 pitkää vaellusta vuodessa.
Kyse on priorisoinnista. Ja lapinhulluudesta: jos viettää joka ainoan lomapäivän pohjoisessa, se on väistämättä pois jostain muusta. Sellaisen pakkomielteen takana täytyy olla jotain todella tärkeää.
Tai sitten ei, ja kyseessä on todellakin pelkkä pakkomielle. Onkohan tästä nimenomaisesta pakkomielteestä kukaan oikeasti joskus parantunut?
”Onkohan tästä nimenomaisesta pakkomielteestä kukaan oikeasti joskus parantunut?”
Eikö kysymys ole väärä? Tai ainakin irrelevantti. Miksi pitäisi parantua? Tai siis mistä? Terveen mielen tunnusmerkkeihinhän kuuluu ehdottomasti kaipuu tuntureiden taivaan alle. 😉
Kaiken normaalin sosiaalisen elämän tyrehdyttävästä pakkomielteisestä addiktiosta.
Saat sen kuulostamaan jotenkin negatiiviselta asialta… Hitto kun pääsisi jo tunturiin!
Taito sekin… olen lähtöahdistuksen vallassa.
Tämä angstivaellushuumori ei näemmä enää pure. Täytynee keksiä toinen teema.
Ehkä itsensä toistamiseen on jokin syy. Mietin sitä, jahka pääsen paljakkaan ja katse siirtyy kauas.
On yksi asia, mikä täysin rehellisesti sanottuna v¤#=tta… Uskalsin vasta 28 kesäisenä lähteä ekan kerran vaellukselle. ”Älä mene yksin tunturiin”- sääntö jarrutti lähtemistä. Tekisin nyt asiat eri tavalla. Kolme vuotta ekasta reissusta menin naimisiin ja sen jälkeen kolme lastani veivät leijonanosan ajasta. Ekan pojan aikana palkkasin siskoni hoitamaan lasta viikoksi, Lappiin oli pakko päästä 😀 Toisen ja kolmannen syntymävuonna en tohtinut jättää vaimoa yksin kotiin…
Nyt helepottaa!
Nuorimmainen menee tokalle luokalle ja pojat vielä tervehtivät isäänsä, eli kyllä toisaalta panostus lapsiin kannattaa 😉 Mutta kivulista on sielulla ollut! Kivistys alkoi keväthangista ja loppui siihen, kun lehti putoaa puusta. Kipuraja kulkee jossain kolmen vaelluksen paikkeilla per vuosi. Pian se on toivottavasti totta.
Olen tavannut nuotiolla yhden himovaeltajan: lääkärin katse oli ollut varsin pitkä, kun Juhani oli kysynyt, voiko hän lähteä viikon vaellukselle kipsi kädessä! Nukkuminen makuupussissa oli kuulema hieman hankalaa 😀
Olen nyt vuodesta 2008 lähtien tehnyt vähintään kolme vaellusta vuodessa, eli kaikki lomat menevät Lapissa. Vaikka alaikäisiä lapsia ei olekaan, on erilaisia ”priorisointeja” joutunut tekemään.
Paluuta selväjärkisyyteen ei näytä olevan.
Lomarahat vapaaksi, aina!
Ehkä se taivas on sitten, kun ollaan eukon kanssa kahdestaan…sunnilleen pari viikkoa yhteistä lomaa 😉