Kesäkuu 2011

Minusta on tullut laiska ja saamaton, mutta viimein sain aikaan kuvasarjan puolitoistaviikkoisesta vaelluksesta Utsjoelta Kaamasmukkaan kesäkuun alusta.

Nämä kuvat sisältävät paljon korvaamattomia muistoja.

http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2011.2/pictures/index.html

Vaelluspiireissä ollaan oltu hieman huolestuneita sopulivuoden aiheuttamasta vaarasta terveydelle. Raatoja ja papanoita on maastossa havaittavia määriä ja varsinkin koiran kanssa kulkeva vaeltaja huomaa, että sopuleita on, jos ei nyt ihan vuoden 1970 malliin, niin kuitenkin normaalia enemmän. Pitäisikö vesi keittää tai käyttää vedenpuhdistinta?

Minun on tunnustettava, että en käyttänyt mahdollisen terveysvaaran pohdintaan puoltakaan ajatusta kesäkuun Paistunturien reissulla vaan join vesiä entiseen malliin. En väitä, että mitään vaaraa ei ole, mutta siltikin tuntuu, että lievää hysterianpoikasta asian tiimoilta on ilmassa. Hyvä bisnes vedenpuhdistimien kauppiaille?

Vanhana jääränä en mokomaa vekotinta suostu käyttämään muutaman sopulinpapanan tähden, mutta en toki voi neuvoa miten muiden pitäisi tehdä.

Ehkä tartuntatautien vaara on sopulivuonna todellinen, ehkä ei.

Vaeltamisen vaaroja tulee pohdittua säännöllisesti. Usein juuri silloin, kun jollekin on sattunut jotain tai on itse joutunut tavanomaista haastavampaan tilanteeseen tai asiasta keskustellaan vaikkapa alan keskustelupalstoilla. Vatuloinhan näitä asioita aiemmissa kirjoituksissani, esimerkiksi:

http://www.asentopaikka.fi/poluilta/yksin.html

Yksinvaeltamista on joskus pidetty vaarallisena, mutta olen täysin toista mieltä: silloin kun perusasiat ovat hallussa, yksinvaeltaminen on pääsääntöisesti kaikkein turvallisinta.Viimeisen vuoden aikan olen havainnut, että varsinkin koiran mukaan ottaminen on itse asiassa varsin merkittävä turvallisuusriski: koira on pidettävä kytkettynä kaikin ajoin, eikä rinkan lantiovyöhön yllättäen kohdistuva nykäisy ole välttämättä hallinnassa kun jalka muutenkin lipsuu kivikossa tai alamäessä. Vähältä piti tilanteita kirjautuu mieleen useita edelliseltä puolentoistaviikon vaellukseltani. Toki tilanteen on lupa odottaa muuttuvan, kun koiralle kertyy ikää ja kokemusta.

Miten mahdolliseen riskitilanteeseen pitäisi varautua? Onko hätälähettimen oltava jokaisen vaeltajan perusvaruste? Mikä on sellainen tilanne, jossa hätäkeskukseen soittaminen on perusteltua? Maailma on muuttunut tältäkin osin peruuttamattomasti. Tekniikalta ei pääse pakoon ja olet osa ihmiskuntaa missä sitten liikutkin.

Olen usein miettinyt sitä, minkälaisessa tilanteessa itse soittaisin hätäkeskukseen. Itse asiassa tiedän yhden tilanteen, koska olen kerran soittanut. Yleisesti ajattelen kuitenkin, että kynnys olisi minulle varsin korkea. Enpä tuota tiedä: hädän hetkellä ihminen muuttuu ja jos kuolema tulee vähänkin lähemmäs, ei käyttäytymistä voi ennalta arvioida ennenkuin tilanne on päällä.

Mutta ei tätä oikeastaan tarvitse pohtia: jos epäilet, että olet itse vaarassa tai joku muu on, niin hätänumeroon voi soittaa. Tilanteen vakavuuden arviointi on heidän työtään.

Onhan tässä toki se toinenkin puoli: kommunikaatiovälineiden ja hätälaitteiden kehittyessä turhatkin hälytykset lisääntyvät jos poluttomille seuduille lähtemisen kynnys alenee teknisten apuvälineiden myötä. Ei erämaavaellus kuitenkaan aivan sunnuntaikävely ole, vaikken itse pidäkään sitä minään extreme-lajina.

En ole koskaan aiemmin nähnyt lapinretkilläni maakotkaa, saatikka kuvannut. Vanha valkopäinen merikotka näyttäytyi viime elokuussa Muotkalla, mutta Aquila Chrysaetos on pysytellyt minulta piilossa.

Paistuntureilla tuli muutos. Nuori kotka kierteli ympärillä pitkän aikaa. Valitettavasti ei tullut lähemmäksi ja 300 millisellä käsivaralta otetut kuvat ovat enimmäkseen mitä sattuu. Parhaaksi osoittautui kuvasarjan ensimmäinen.

Yhden hengen teltan ja louteen majoiteratkaisu on testattu tositoimissa. Olosuhteet vaativan kelin testaukseen olivat välistä liiankin oivalliset.

MSR Hubba HP on mukava pesä, mutta koiran kanssa liikkuessa ainoana suojana ahdas: tunnelma myrsky-yönä saattaa olla todella tiivis, kun läpimärkä koira vaatii pääsyä telttaan. Yhden yön poikkeusolosuhteet toki kestää, mutta pitemmän päälle sateen jatkuessa tilaa saa olla enemmänkin.

Pystytin louteen lähes joka päivä yhden vaellussauvan varaan. Yllättäen varsin tukeva pystytys, joka kesti kovankin tuulen. Loue ei ole tässä pystyksessä täysikorkuinen eikä toimi kovalla satella aivan niinkuin pitäisi, mutta tuulensuojaksi ja keittiöksi se käy erinomaisesti.

Täydellisen majoiteratkaisun etsiminen jatkuu.

Rakeet ja räntä tulivat vaakasuoraan. Pienen vaellusteltan tuulenpuoleinen seinä painui kasaan kutistaen teltan tilavuuden puoleen: teltta oli väärässä asennossa, koska tuuli oli kääntynyt myrskyn alkaessa. Nyt teltan kääntäminen oli myöhäistä.

Rakeiden ja lumen seassa tuli vettä, tavallista kovemman tuulenpuuskan iskiessä pärskähti teltan yli sumu ja kaaret tärisivät, kiilojen päälle asetetut kivet nirhasivat telttanaruja.

En osannut arvioida tuulennopeutta, mutta vastatuuleen käveleminen oli erittäin vaikeaa. En voinut tehdä enempää, oli palattava telttaan ja kääriydyttävä makuupussiin. Koira kipristyi onnettomana jalkopäähän.

Minä pelkäsin. Mitä tapahtuu litimärälle, väsyneelle vaeltajalle jos majoite pettää. Siitä seuraisi kylmä ja uuvuttava yö, koska olisi lähdettävä matkaan, muuten matka päättyisi tähän tunturinkupeeseen.

Myrsky tuntui jatkuvan ikuisesti ja kun se viimein vaimeni vain kovaksi pohjoistuuleksi, olin saanut vastauksen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen siitä, miten MSR Hubba HP kestää kovaa tuulta avotunturissa. Kun nukuin levottomaan uneen mielessäni hiljainen kiitos teltan suunnittelijalle ajattelin myös, että Utsjoen erämaan haltiat olisivat voineet järjestää tämän testin hieman vähemmälläkin vakavuudella.

Katajaisen kentän yli pyyhkivä itätuuli ei aivan saa hukutettua virtaavan veden ääntä. Ei linnunlaulua, vaan erämaan itsensä ääniä; puron juttelua ja tunturin puhetta.

Puolitoistaviikkoinen erämaassa kallistuu loppupuolelleen, mutta en ole haikealla mielellä vaan kiitollinen siitä, että sain jälleen olla täällä.

Jälleennäkemisiin.

Sinirinta ilmestyy rantakoivuun kilauttelemaan ja niksuttelemaan niitä näitä. Lurauttaa säkeen peippostakin. Järvenpinnasta heijastuva aurinko sokaisee, en saa tähän kunnollista kuvaa.

Murku on ohi, mutta pohjoisen tuuli pitää lämpötilan tiukasti villahousulukemissa. Lannan maalla kuulemma hikoillaan helteessä.

Pidän mieluummin villahousuja.

Murku leijailee aavemaisesti järvelle, kun odottelen unta louteessa. Savun haju viipyy vielä ilmassa, sillä tein reissun ensimmäiset tulet. Ilma on lämmin, vaikka säätiedotuksen lupaamaa auringonpaistetta ei saatukaan.

Sade on kuitenkin ohi.

Rastas kuuluttaa koivun latvassa. Lehdet ovat jo enemmän kuin rotankorvalla. Vaaleanvihreä skaidi heijastuu järven tyynestä pinnasta.

Koira nukkuu jäkälikössä tassut kohti taivasta, sitten havahtuu hetkeksi kuuntelemaan ja haistelemaan. Poroja?

Voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Tämä oli hyvä päivä.

Lumimyrskyn ja auringonpaisteen vuorottelun jälkeen, sattuipa silmiini näkymä.