Niille, jotka ovat odottaneet kevään pitkän vaelluksen kertomusta joudun tuottamaan lopullisen pettymyksen: siltä vaellukselta ei yksinkertaisesti ole kertomusta, eikä sitä näytä olevan näillä näkymin syntymässäkään. Minne lie kadonnut se tarina, tunturituulen vietäväksi.

Jos siitä vielä joskus saan vainun, kirjoitan sen ylös, mutta odottaa sitä ei kuitenkaan kannata. Lapinhullunkin täytyy joskus levätä hulluudestaan ja se aika on nyt.

Toinen asia, jota olen pohtinut useamman kerran on järjestelmäkameran kantaminen vaelluksella. Nyt kokeilen sitä, mitä jo keväällä suunnittelin: vaellusta ilman pakottavaa dokumentointitarvetta. Otankin siis mukaan vain jonkun taskukameran räpsykän tai ehkä pelkän kännykän.

Ja lupaan ja vannon: syysvaellukselta Muotkalle ei tule sanaakaan tänne. Jos valokuvia on, voin laittaa muutaman.

Olenkohan parantumassa lapinhulluudesta, koska ajatus seuraavasta vaelluksesta jopa hieman tympii minua. Ei niin, ettenkö lähtisi, mutta nyt tuntuu enemmän kuin koskaan siltä, että olen käynyt Lapissa pari kertaa liikaa. Eikö sitä voisi tehdä muutakin?

Toki tiedän, että kuljen mielelläni kunhan pääsen paljakkaan, mutta juuri nyt en ole varma lähtisinkö lainkaan, ellei matkaan lähtisi muitakin.

Ehkä nyt on aika tehdä erilainen vaellus täydellisesti vapaana kaikista suorituspaineista ja katsoa mitä tästä harrastuksesta enää on jäljellä kaiken varustelun, grammauksen, dokumentoinnin ja todellisuuspaon jäljiltä. En enää tunnista tätä harrastusta, se on muuttunut liikaa siitä, millaisena alunperin muistan sen – ehkä muistini pettää.

Mutta vaeltaminen onkin loppujen lopuksi useimmiten tympeää puuhaa, jonka ainoa tarkoitus on suorittaa se alta pois, että pääsee taas juomaan kaljaa, nukkumaan sängyssä ja ulostamaan vesiklosettiin.