Joulukuu 2011

Oli kuljettu tihkussa ja sateessa kauemmin kuin olisi ollut väliksi. Kuivaa vaatekappaletta ei juuri kenelläkään ollut, sillä monen päivän jatkuva sade oli tehnyt tehtävänsä. Tuskin kukaan viitsi sadetakkiakaan pitää, koska nyt satoi vain hiljakseen ja tuntui melko samalta, kastuivatko vaatteet tihkussa ulkoapäin vai hiestä sisältä.

Repun sisältö alkoi pikkuhiljaa kostua. Koska mitään ei pystynyt kuivattamaan nihkeässä syyskuun alkupäivien säässä, alkoi vesi pikkuhiljaa tihkua kaikkiin varusteisiin. Liian aikainen ruska ei oikein jaksanut loistaa ja koivikko oli pikemminkin  vain väsynyt muisto kesästä kuin se kauan odotettu syksyn loisto.

Kulkijoiden askelluksesta saattoi ehkä aistia tiettyä raskautta. Ei vaeltajaa sade yleensä vaivaa, ellei se sitten jatku tolkuttomasti, mutta jossain vaihessa se alkaa pikkuhiljaa syömään miestä ja naista. Tällä kertaa oli tämän kolmikon retki ollut alusta asti, päiväkausia, yhtä tihkussa jutamista. Vesi litisi jo vaelluskenkien sisäpuolella ja varpaiden välissä. Jos ei tunnelma ollut suorastaan masentunut, oli se vähintäänkin hieman alakuloinen.

Ilma ei ollut erityisen kylmä, mutta märät vaatteet ja tuulenhenkäys pitivät huolen siitä, että vähät tauot jäivät lyhyiksi ja reppua hamuttiin selkään jo hetikohta kivelle istahtamisen jälkeen. Väsymys alkoi painaa.

Tänä iltana lähestyttäisiin mäntymetsän rajaa. Se tiesi mahdollisuutta kuivatella: tervastulet! Loue pystyyn joen töyräälle, punainen puu palamaan ja sitten olisi aivan sama, tihutti tai paistoi. Jos siinä vielä tuhdin totin tai toisenkin laittaisi, niin eipä olisi tulilla hiljaista pimeän laskiessa, vaan nuotiolta kuuluisi vilkas sorina. Päivän kokemuksia muisteltaisiin ja koettelemuksille naureskeltaisiin.

Mutta vielä oli matkaa jäljellä. Tunturi muuttui kivikoksi ylöspäin noustessa ja joku ehdotti taukoa. Yksi istui kivelle epäröiden, toinen vain pysähtyi kumartuneena rinkkansa alle. Kolmas kaivoi rautaisannoksen likomärän vaelluspuseron rintataskusta ja tähysi taivaalle: tuulen päältä kirkastui.

Puhuri repi aukkoja pilveen ja riepotti pilvenlonkia. Äkkiä maisema aukeni. Kolmikko hätkähti kuin ihmetyksestä, kun maisema kylpi valossa: aurinko!

Sitten, ikäänkuin joku olisi kiusoitellut ja kurillaan pitänyt kulkijoita pilkkanaan, pilviverho sulkeutui ja harmaus palasi.

Kasvoilla häivähti hetken epäusko, pettymyskin. Mutta sitten, kun rinkat taas nostettiin selkään ja suunnattiin kohti jokivartta, karehti jo jokaisen suupielessä voittajan hymy.

Polku

Polku kiemurtelee suuren joen laaksosta ylös tuntureille, kohti kämppää. Sen alkuun pystytetty kyltti lupaa kilometrejä satunnaiselle alkukesän kulkijalle, mutta myös yllätyksen; kiemurteleva keino ei lopukaan siinä, missä kiireisen askeleet jo haluaisivat hidastua ja kämpän lämpö siintelee ajatuksissa. Kyltintekijän numeroissa on toivomisen varaa.

Maa lumilaikun vieressä on kuivunut istuttavaksi. Jos joku tästä ohi kulkisi, hän saattaisi levähtää hetkisen alkukesän auringon kirkkaassa lämmössä tietäen, että hiki valuu selkää pitkin tähän vuodenaikaan vain ohimenevän hetken. Sinirinta istuu tunturikoivussa, joiden oksilla odottaa jo lupaus tulevasta vihreydestä. Tässä, kun ei aivan vielä ole kesä.

 

Sitten polku pettää, sillä kun reilu puolet kyltintekijän puuhun kaivertamasta matkasta on taitettu, alkaa kulkija näillä paikkeilla helposti kummastella matkan kestoa varsinkin, jos liian raskaaksi pakattu rinkkaa painaa jo hartioita. Jos marssitahtikin on ollut liian kova, niin onko silloin polku ottanut kulkijan haltuunsa, eikä kulkija polkua?

Punakuiri

Punakuiri mekastaa. Polkua lähestyvä kulkija kuulisi sen kovaäänisen  varoituksen jo kaukaa: Nauku-nauku-nauku-nauku-nauku. Tänne ei ole tulemista!

 

Paljakka on sulanut pesimiskuntoon ja kuirilla on kiire. Ei se enää jouda pitämään polulla turhaa vahtia, vaan täytyy jo joutua pesän tekoon. Täällä ylhäällä, pohjoisen yöttömässä yössä, ei ole yhtään ylimääräistä minuuttia hukattavaksi muilla kuin kenties niillä, jotka kuljeksivat vain omaksi huvikseen ja toisten riesana.

Tiehenne jo siitä, häiritsijät!

Paljakka

Tunturien rinteillä paksut lumilaikut katsovat vielä pohjoiseen, ikuisen lumen tuntureille. Muutaman viikon päästä paljakan laikuista viimeisetkin ovat sulaneet; tunturi on vapaa lumesta niiden jokusen kiihkeän hengenvedon ajan, minkä pohjoisen kesä kestää.

 

Joukhaispari on saapunut järvelle. Niiden olemuksessa ei ole kiireen häivääkään, vaikka epäilemättä on heidänkin saatava lista tekemättömiä töitä valmiiksi ennen syksyä.

Talven alta paljastunut tunturi on karu ja yksivärinen. Sellaiselle kulkijalla, joka ei ole ennen nähnyt Lapin kevättä, voisi näky olla aluksi lohduton. Mutta tarkemmin katsottuna punaruskea paljakka ei ole kuollut vaan valmis heräämään eloon aivan kohta; lähestytään silmänräyksessä ohikiitavää Lapin keskikesää. Uuvana ja sielikkö jo kukkivat auringon puolen rinteillä.

 

Tupa

Rotkon pohjalla, talvi pitää viimeistä tukikohtaansa; järvi on jäässä. Yksinäinen autiotupa olisi tänne eksyneen kulkijan viimeinen kosketus sivistykseen, tästä eteenpäin alkaa erämaa.

 

Kerran vielä voisi lämmitellä kaminan paisteessa, kerran vielä kuivattaa vaatteensa ja kerran nukkua herroiksi paksulla pehmeällä patjalla, jonka joku on tupaan jättänyt.

Tästä eteenpäin, polku kapenee, sekoittuu satoihin porontallomiin ja katoaa. Silloin ehkä tänne eksynyt kulkijakin joutuisi katsomaan askeltamistaan erilailla, ennättäisi ehkä tähyämään ympärilleen, eikä enää olisi vangittuna eilisen jalanjälkiin.

 

Myrsky

Kirkas alkukesän päivä on täällä pettävä lupaus rauhaisista iltapäivänokosista auringon lämmittäessä, sillä pohjoisesta nousee ankara pilvi. Jo tuuli pyyhkii siellä yli paljakan hirmuisella voimalla. Tähän leirinsä laittanut varomaton kulkija ei osaisi aivan vielä arvata, että päiväunet eivät ehkä saa jatkua ja lämmin ateriakin saattaa jäädä haaveeksi.

Sitten, kun rakeet ja lumi kohta satavat vaakasuoraan myrskytuulen mukana, olisi kulkijan syytä kerätä nopsaan paljakalle levitetyt tavaransa suojaan ja toivoa, että majoite on kunnollisesti vaarnoitettu.

Kun tuuli puhaltaa läpi yön ja tunturi muuttuu taas valkoiseksi, tuntuu kuin talvi olisi vielä hetkeksi ottanut omakseen sen, mikä sille oikeutetusti kuuluu. Mutta vain hetkeksi.

 

Kotka

Järveen laskee keväthuumassaan kohisten jääkylmä koski ylhäältä tunturista. Jos epätodennäköinen kulkija juuri nyt tähän osuisi ja joutuisi joen ylittämään, niin tuosta, juuri lumisillan jälkeen virtapaikasta pääsisi, jääkylmän sulaveden noustessa vain hieman yli polvien.

Rinnesuon reunassa lumilaikku sulaa liristen ja leviää lammikoiksi ja puroiksi. Tässä saisi tarkkaan katsoa mihin astuu, ettei kastelisi kenkiään. Sohjoinen pounikko saattaisi varata kulkijalle yllätyksen.

Nuori maakotka kiertää korkealla suon yläpuolella. Tekee kaarroksen, kaksikin. Onko se on nähnyt jotain mielenkiintoista vai käykö se vain tarkistamassa, liikkuuko suon laidassa asiaankuulumattomia kulkijoita, joutenkävelijöitä ilman lisenssiä liikkua näillä selkosilla.

 

Kotkan liito on vaivaton kevätpäivän auringon nosteessa. Sitä seuraavasta kulkijasta kotka näyttäisi vapaamatkustajalta, joka lihastakaan väräyttämättä ratsastaa tuulella. Mutta ehkä kotka itse tietää paremmin, minkälaista elämä pohjoisessa erämaassa on. Ehkä suurena lintuna oleminen on vaikeampaa, kuin miltä se näyttää.

 

Satutunturit

Vaikka Suuren Joen laaksossa vihreys tekee jo tuloaan, niin ylempänä on vasta kevät ja tunturikoivun silmut pysyvät tiukasti kiinni. Mutta ne ovat kyllä valmiina avautumaan ensimmäisen lämpimän sateen ja auringonpaisten herättäminä, aivan minä päivänä tahansa.

Täällä kulkija saattaisi ehkä miettiä, että pohjoisen kevät on ikäänkuin leveämpi kuin etelän mailla; täällä siinä on alku ja loppu yhtä aikaa.

Kahden puron haarassa on suon keskellä katajakenttä. Tähän eksyneenä, leiripaikkaa vailla, saattaisi ensin pettyä, koska kauempaa kuivana näyttäytynyt kenttä onkin käytännössä veden vallassa. Jos sittenkin olisi pakko leiriytyä, niin tuossa se paikka olisi, hieman korkeammalla kohtaa kahden katajan välissä. Siihen asentonsa pystyttänyt nukkuisi kääntyneenä suoraan länteen ja majoitteen oviaukko apposen auki. Ja jos sattuisi heräämään ja silmänsä avaamaan, niin yöttömän yön häikäisevässä valossa liukuisi katseensa silloin suuren joen laakson yli ikuisen lumen satutuntureille.

 

Siintävä tunturi

Tunturi, jonka kulkija tästä etelään matkatessaan ylittää, voisi olla kartassa vaikkapa “Siintopää”, jos sille olisi nimi suomenkielellä annettu. Kilometrejä pitkää näköalatasannetta ylittäessään saattaisi kulkija vaipua haltioituneeseen lapinlumoon laajat suot vasemmalla puolellaan, suuren joen näkymättömään syvyyteen laskeutuva jokilaakso toisella puolellaan ja päällään pohjoisen kesän sokaiseva taivas. Tai voisipa joutua taivaltamaan läpinäkymättömässä sumussa, maahisten ja taruolentojen seurassa, siirtyen huomaamattaan päivän päätteeksi toisenlaiseen maisemaan.

 

Sulavesipuro

Kahden matalan vaaran välistä virtaa jääkylmää vettä suoraan sulavasta lumesta. Ei menisi enää montaa päivää, kun puro kuivuisi lumen käydessä yhä vähäisemmaksi. Vielä kuitenkin vesi virtaa vuolaana ja raikkaana, liiankin kylmänä juotavaksi.

Jos ohikulkija tähän telttansa laittaisi ja tähyäisi pohjoiseen, saattaisi hänen silmiinsä sattua keskiyön hetkellä kultainen näkymä auringon paistatessa korkealla lumihuippuisten yllä.

 

Sopuli

Sopuli on kohdannut loppunsa vaaran kupeessa. Niitä ja sen serkkuja on tänä vuonna paljon. Joku saalistaja, jolla on terävä nokka ja vaativa maku, on avannut sopulin siististi, syönyt mitä on mielinyt ja jättänyt loput muille tarvitsijoille.

Tänä vuonna on herkkusuilla juhlat: on sopulivuosi. Muutaman viikon päästä pöllöt eivät enää jaksa lentää ja ketut makaavat paksuina mättäällä suu auki, vain odottaen seuraavan aterian tarjoilevan itse itsensä.

 

Kammi

Tänne on joskus rakennettu asumus tarpeeseen. Mutta nyt, vaikka joku silloin tällöin eksyisikin tähän paikkaan, ei kammi tarjoaisi enää suojaa, niinkuin se ei ole tarjonnut enää vuosikymmeniin.

Mutta joskus tähän on ehkä joku laskenut suksillaan, ajanut ahkiolla tai jutanut taluttaen takkaporoa, nukkunut yönsä ja jatkanut aamulla matkaansa, mihin toimeen nyt onkin ollut menossa.

Nyt kammi on enää muisto, jonka rakennustekniikkaa satunnainen kulkija saattaa jäädä hetkeksi ihmettelemään hiekkaisen joen töyräälle.

 

Hiekkajoen laakso

Hiekkaisen joen laaksossa on lämmintä. Kevätkesän auringonpaiste on muuttunut kosteaksi sumuksi, joka peittää tunturit näkyvistä. Joki tulvii: kun tästä vielä eilen olisi päässyt yli melkein kenkää kastelematta, kohisee vesi yön sateiden jälkeen hiekkäsasärkkien yli niin, että kulkijan olisi tässä kahlattava polveen ulottuvassa koskessa.

Tuskinpa tänne kukaan kuitenkaan eksyy, ennenkuin vesi taas laskee niin, että lapintiirat kalastavat melkein kuivilla räpisteleviä taimenenpoikasia hiekkäsärkälle jääneistä lammikoista.

 

Murku

Jokilaakso ja tunturi peittyy paksuun, lämpimään murkuun. Ilma tiivistyy lumilaikkujen pinnasta maata pitkin tyvenessä hiljaa ryömiviksi pilviksi. Täällä maa kumpuilee, kurut ja painanteet olisivat kulkijalle näkymättömiä, kunnes hän niihin törmäisi ja joutuisi ne sadatellen kiertämään. Mutta juuri tänään, saattaisi kulkija sumupatsaita tarkkaamalla päätellä painanteen paikan ja sen kiertää, ennenkuin itse siihen pahki törmäisi.

Kevään oikukkaat virtaukset nostavat törmäyskurssilla olevat ukkoset tuntureilta jokilaakson molemmin puolin; laaksoa jutaava kulkija saisi kohta niskaansa varsinaisen myräkän.

 

Myrskyn jälkeen maisema hetkeksi kirkastuu ja avautuu, taivas nousee hetkeksi korkealle, mutta sitten murku jälleen vyöryy pitkin tunturinrinnettä peittäen laakson verhoonsa. Kahlaajat lakkaavat mekastamasta suolla ja luonto hiljenee, ikäänkuin levätäkseen kevään kiireessä.

 

Katajakenttä

Kahden vaaran välinen notko on paikoin rutikuiva, mutta siellä täällä vielä lätisisi sulavesilammikko kulkijan saappaan alla. Maassa on jo häivähdys tulevasta vihreästä.

Kulkija saattaisi tässä ihmetellä karttaan merkittyä, etelän elävälle erikoisen tuntuista nimeä, joka tarkoittaa suomeksi “kuivaa ruohonotkoa”.

 

Aave sumusta

Järvellä on hiljaista. Kesäaurinko siivilöityy matalalla riippuvan sumun läpi muuttaen maiseman valkoiseksi uneksi, järvellä pesimistään tuohuavat linnutkaan eivät pidä ääntä, vaikka tähän aikaan paikka on elämää täynnä.

Juuri nyt luonto on pysähtynyt tähän hetkeen. Aivan kuin jotain odotettaisiin saapuvaksi ja siksi pitäisi olla hipihiljaa, ettei se hetki vaan pääsisi huomaamatta ohitse.

Maitomaisesta sumusta lentää aave tunturin rinnettä myötäillen: yksinäinen joukhainen palaa palsasoilta järvelle.

Missä on sen kumppani?

Rotankorvat

Alhaalla jokilaaksossa on talven selkä taittunut lopullisesti ja tunturikoivu on pukeutunut viettelevään vaaleanvihreään.

Sopuleilla on täällä kaupunki. Valtatiet risteilevät pounikoissa ja tänne eksynyt kulkija joutuisi kompelöine saappaineen paikallisten asukkaiden paheksuvan hampaidenkirskuttelun kohteeksi.

Joki virtaa vuolaana viikon jatkuneiden sateiden jäljiltä. Murku riippuu alhaalla, mutta ei harmaana vaan lähes häikäisevän kirkkaana. Kulkijan olisi nyt paras olla tarkkana ja ehkä turvautua kompassiin, ettei jokainen tunturinhuippu ja notkelma saisi uusia merkityksiä ja maahisten kuiskailut johtaisi vaeltajaa harhaan.

Aurinko

Järripeippo on rakentanut pesän koivunhaarukkaan. Naaras taitaa jo hautoa, koska pesästä törröttää pyrstö ja näkyy pystytukkaa.

 

Tunturi viipyilee vielä sumussa, odottaa vieläkin jotain saapuvaksi. Ehkä sillä on omat salaisuutensa.

Kun sumu viimein väistyy ja kesäauringon koko voima vapautuu, katoaa luonnon pidättyväisyys ja linnut aloittavat loputtoman konserttinsa.

Täältä alkaa polku, jota on ajettu ihmisen tekemällä koneella. Jos kulkija tästä kohtaa antautuu uran vietäväksi, niin erämaan ote kirpoaa. Mutta mitäpä jos ottaisi harha-askeleen. Jos antaisi vielä jalan horjahtaa pois polulta, laskeutuisi puron varteen ja jäisi odottamaan Lapin taikayötä.

Sinirinta istuu tunturikoivussa ja heläyttelee, välillä pistää sekaan pari bitjuusin, kapustarinnan, haikeaa vihellystä. Keskiyön hetkellä sen häkellyttävä soolo päättyy metalliseen kalahdukseen ja sen kuullut kulkija turhaan katselee ympärilleen kellokasporoa etsien.

Polku

Polku muuttuu tieksi: Renkaanjälkiä, autonromu ja rikkinäinen pesukone. Erämaan illuusio katoaa, muutos on nopea ja outo. Tällaistako kaikki on? Tällaistako on paluu?

Kulkija pysähtyy ja ymmärtää, että hänen täytyy joskus palata viimeisen kerran.

Kesä

Aurinko paistaa lämpimästi tien varteen ja kuumentaa asfaltin. Puiden lehdet ovat jo rotankorvia isompia ja hyttynen inisee taas korvan juuressa. Ylhäällä tunturissa koivut vasta availevat silmujaan.

Alkaa Lapin kesä.