Huhtikuu 2014

Enontekiön kunnan missio valjastaa Käsivarren erämaan luonto heinäsirkkaturismille jatkuu.

Uskoisiko, mutta Enontekiöllä on tiettävästi tehty valtuustoaloite koskien virallisen moottorikelkkauran valmistelua Kilpisjärveltä Haltille. Eikä ole edes aprillipäivä.

Kaikki saatani sitä on, niinkuin Hietanen sanoi Tuntemattomassa.

Aiemminhan Enontekiön kunnanisät ovat suunnitelleet säilyttävänsä luontoarvoja muun muassa rakentamalla Käsivarteen erämaahotellin [1].

Vaikka olenkin itse hylännyt Kilpisjärven seudun pilattuna matkailukohteena jo vuosia sitten, niin en voi olla surematta: kun kaikki täytyy tehdä saavutettavaksi, niin pala palalta, viimeisetkin erämaat lakkaavat olemasta.

Ongelma on vaikea. Lapin ihmiset ovat vailla työtä ja matkailu sitä voisi heille tarjota. Mutta onko massaturismi kuin heinäsirkkaparvi: tuhoaa kohteensa ja siirtyy aina uusille apajille, kunnes mitään ei ole enää jäljellä.

En halua kieltää ihmisiltä luontonautintoa, enhän kiellä sitä itseltänikään, mutta esitän kysymyksen tai kaksi: Onko varmaa, että kansallispuistoihin ja erämaihin ollaan rakentamassa palveluita, joita ihmiset haluavat? Täytyyko kaikilla olla mahdollisuus päästä jokaiseen “erämaahan” helposti, korkeintaan päivareppu mukanaan?

Ehkä niin, mutta silti en voi välttyä sanomasta sitä, miltä touhu omasta mielestäni vaikuttaa: luontopalveluita kehitetään, jotta ihmiset pääsivät helposti lähelle luontoa, jota ei enää “kehittämisen” jälkeen ole olemassa.

—

Viitteet:

[1]
http://yle.fi/uutiset/nakkalajarvi_vaikka_kunta_puhuu_eramaatukikohdasta_on_kyse_hotellista/7106548

[2]
https://paivakirja.asentopaikka.fi/2013/07/03/enontekion-kunta-tuhoaa/

Viime kesänä yhytin suuren määrän lapinvuokkoja. Ei muutamia, vaan todella paljon.

Lapinvuokon (Dryas octopetala) tunnistaa kahdeksasta terälehdestään. Se kasvaa kalkkipitoisilla tunturinrinteillä. Tässäkin paikassa olen kävellyt ennenkin, mutta en koskaan sopivaan vuodenaikaan ennen viime kesäkuuta.

Kaikki oivalsivatkin eilisen postauksen päivämäärästä, ja varsinkin esitetyn väitteen yleisesti tunnetusta mahdottomuudesta, että lapinhullu kirjoittaa kuravesijuttuja: lapinhulluudesta ei voi parantua, ainakaan yhtään tunnettua tapausta ei ole.

Tässä vaiheessa kevättä on syytä alkaa karistelemaan jo tomuja kesävarusteistakin ja katsomaan, että kaikki on kunnossa. Toki reilun viikon päästä on aika vielä käydä keväthangilla, mutta alkukesän pitkä vaellus, vuoden kohokohta, on jo kirkkaana mielessä.

Tuonne noin, jonnekin.

Kevätaurinko häikäisee, vaelluskausi on täällä. Mutta miksi en koe lähestyvän kevään iloa, enkä tunne halua pakata ahkiota tai nostaa rinkaa selkääni. Tätä arvoitusta olen pohtinut koko pitkän päivän.

Kello tikittää, viimeinen sen ymmärrän: tämä on viimeinen bloggaukseni tässä blogissa. Jätän vaelluksen ja aloitan uuden harrastuksen, olkoon se vaikka pitsinnypläys, mutta ei koskaan enää tätä vaellushulluutta.

Viimeinkin se on todistettu: lapinhulluudesta voi parantua.