Lokin liitoa
Ihan tavallinen kalalokkikin voi olla mukava kuvattava.
Kevät on aina elämän parasta aikaa.
Ilmoja pitelee
Oudot on kelit.
Taivastelua
Pari viikkoa sitten Kuu, Venus ja Mars näyttäytyivät lähekkäin.
Kuva ei ole kummoinen, koska kunnollista jalustaa ei ollut käsillä.
Seuraava luku
Oho!
Heliseviä lintuja
Tilhet kulkevat tähän aikaan parvissa etsimässä syötävää, jota tätä talvena löytyykin runsaasti.
Kauniita lintuja. Harmi, että ei ollut pitempää putkea kiinni kamerassa, mutta tästä satunnaisesti roiskaistusta kuvasta näkee, että Olympus M.Zuiko 12-40mm 2.8 PRO ei ole mikään turha lasi.
Ylhäällä alkuperäinen. Kaksi alempaa ovat rajauksia samasta kuvasta (klikkaa kuvaa, niin saat isomman version).
Muutaman päivän koekuvaamiseen perusteella kamerapäivitykseni vaikuttaa onnistuneelta.
Talvista dramatiikkaa kotipihalla
Aina ei tarvitse lähteä kauas luontohavaintoja varten. Onko kotipihalla tapahtunut jouluinen draama?
Kuka oli siipikuvion jättäjä, ja oliko paikalla saalis? Siipijälkien kärkiväli on noin 75-80 cm ja jalanjälki kymmenisen senttimetriä.
Mutta pääsikö saalis kuitenkin livahtamaan. Mitä mieltä olette?
(Tapahtumalla on silminnäkijä, joten faktat ovat tiedossa)
Paahtava paljakka
Paljakka pölisee ja halkeilee saappaan alla, mutta silti, aina siellä täällä, sulavesi lirisee muodostaen lammikoita.
Vesipulloni tuntuu huolestuttavan kevyeltä, enhän viitsinyt täyttää sitä purolla tunturiin noustessani. Ajattelin kai taas kerran, että kyllä tunturissa vettä riittää tähän aikaan vuodesta. Olen varmaan tehnyt samanlaisen hölmöyden aikaisemminkin, tämä tuntuu niin tutulta.
Jo toisen kerran peräkkäin kesäkuun alku paljakassa on rinkkaselkäiselle kulkijalle tuskien taival. Lämpötila nousee lähelle kolmeakymmentä, käsivarret kärventyvät ja kieli kuivuu. Vesipullo on tyhjä jo tunturiselänteen puolivälissä, ja ainoita paikkoja joista voisi täyttää vesivarastot ovat lumilaikkujen alta lirisevät sulavesipurot.
Mutta nyt ei lumilaikkuja olekaan lähellä. Pienet lammikot, joita on siellä täällä, ovat niin likaisia, että en niistä tohdi minäkään janoani helpottaa, vaikken erityisen nirso olekaan sille mistä vettä hörppään tosipaikan tullen.
Jätän rinkan ja alan hakeutua kohti tunturinrinteen hieman suurempaa laikkua. Se ei ensi alkuun näytä olevan niinkään kaukana, mutta jo kohta tulee selväksi, että paljakan kuumuudesta väreilevä ilma on harhauttanut minua ja lumelle on matkaa arvattua paljon enemmän. En kuitenkaan käänny takaisin, koska jano yltyy entisestään ja toivon löytäväni laikulta iloisesti lirisevän puron.
On hirvittävän kuuma ja sulanut lumi näyttää haihtuvan kuin suoraan ilmaan. Lumilaikun alta lirisee vain pienen pieniä puroja ja tietenkin: alta paljastuva paljakka täynnänsä karvoja ja poronpaskaa. Mutta ei auta, tästä on juotava.
Vesi on jääkylmää ja epämääräisestä paikasta huolimatta hyvää. En murehdi vatsavaivoja.
Palaan rinkalleni. Janoni ei tunnu sammuvan vaan yltyy kun jatkan tunturiselänteen ylittämistä. Tunnen oloni epämääräisen heikoksi ja arvaan olevani jo pahasti nestehukassa. Rinnetta laskeutuessani iskee kova reisilihaskramppi. Kiemurtelen vaivoin itseni irti rinkasta ja makaan maassa tovin kiroillen tuskissani.
Siinä sinisen häikäisevää taivasta katsellessani ja krampin pikkuhiljaa hellittäessä tiedän, että suunniteltu päivämatka jää tekemättä ja on hakeuduttava veden äärelle ja leiriin.
Kartta näyttää tunturin rinteeltä alkavan puron aivan vähän matkan päässä. Pelkään sen kuitenkin olevan kuivunut hirmuisen helteen takia, koska lähes kaikki lumi on jo poissa, vaikka on vasta aivan kesäkuun alku.
Pelko on turha. Puron lisäksi löydän tasaisen kentän, lumilaikun ja kaltion. Tässäkö on taas kulkijalle asentopaikka, jääkaappi ja puhdasta juomavettä?
Joskus kuulee sanottavan, että vaeltaessa olet luonnon armoilla. On kuitenkin niin, että usein luontoäiti on niinkin armollinen, että vastoinkäymisistäkin huolimatta tuntuisi kauhistuttavalta olla jossain muualla.
Vaeltajan kuvauskalusto
On luonnollista, että retkeilijä haluaa tallentaa kokemansa ja näkemänsä pelkkiä muistikuvia vahvemmin, itselleen ja muille. Siksi valokuvaus on tärkeä osa monen luontoharrastajan retkiä, ellei joillekin jopa se tärkein.
Ja miksei, koska valokuvaus on tänä päivänä helpompaa kuin koskaan digitaalisen kameratekniikan ansiosta. Mutta millaisen kameran vaeltaja tarvitsee, pitääkö olla kallis järjestelmä vai pärjääkö pokkarilla tai peräti matkapuhelimen kameralla?
Kuvaajina meistä vaeltajista on moneksi: Jotkut kuvaavat satunnaisesti, toiset dokumentoivat matkaa pikkutarkasti. Joillekin valokuvaaminen on retken pääasia ja kuvien tekninen ja visuaalinen laatu tärkeä. Mitä kukin reissukuviltaan hakee, on jokaiselle henkilökohtainen asia niinkuin sen pitää ollakin.
Vaelluskameran uusi suunta
Järkkäristä pokkariin ja takaisin järkkäriin
Ensimmäisillä vaelluksillani 70-luvulla kuljetin mukana järjestelmäkameraa ja kokonaista alumiinista tarvikelaukkua rinkan yläputkeen sidottuna. Jälkeenpäin ajatellen homma tuntuu järjettömältä, mutta ilmeisesti tuohon aikaan oli energiaa ja intoa niin, että rinkan painoa ei tullut juuri pohdittua. Kun valokuvausharrastus muutamiksi vuosiksi hiipui, kamera vaihtui peruspokkariin tai jäi jopa kokonaan kotiin.
Vuonna 2006 palasin järjestelmäkameraan ja viimeiset vuoidet olen kuvannut Nikonin D90-järjestelmällä. Objektiiveja minulla on laukussa kymmenkunta, mutta vaellukselle niistä lähtee 2.8 valovoimaisen, 16-50mm peruszoomin, lisäksi vain Nikkor 70-300 VRII telezoom. Joskus kuljetin mukana erillistä makro-objektiivia lähikuvia varten, mutta sen totesin turhaksi, koska en kuitenkaan sitä kovin paljoa käyttänyt.
Kameranlaukkua tarvitaan
Järjestelmäkamera on sen verran iso kapistus, että se tarvitsee vaelluksella jonkinlaisen laukun, josta kameran saa myös nopeasti esiin. Uusin laukkuni on LowePro Toploader AW, jonka olen kiinnittänyt roikkumaan rinkan etupuolelle. Normaalisti laukku on auki ja kameran hihna kaulassa, jolloin nopeat kuvaustilanteet eivät mene niin helposti ohi.
LowePro Toploaderiin voi kiinnittää ylimääräisen objektiivilaukun, jossa Nikkor 70-300m telezoom kulkee mukana.
Tarvitseeko vaellusjärkkärin objektiivi suojaavan suotimen?
UV-suotimien käytöstä kamerassa puhutaan paljon. Digikamerathan eivät tarvitse UV-suodinta perinteiseen tarkoitukseen eli nimensä mukaisesti filmin suojaamiseksi liialta ultraviolettivalolta. Digijärkkärissä UV-suodin on tarkoitettu pelkästään etummaisen linssielementin suojaamiseen iskuilta ja naarmuilta.
Mutta tarvitaanko sellaista? En osaa sanoa, monet pitävät sitä tarpeellisena ja kameramyyjät myyvät niitä mielellään, hyvälaatuiset kun maksavat helposti lähes satasen kappale.
Miksi peittää kallis linssielementti ylimääräisellä ikkunalasilla, ei se ainakaan voi kuvanlaatua parantaa. Minä en ole pitänyt UV-suodinta tarpeellisena sen jälkeen, kun pilasin muutaman elämäni kuvan suotimen aiheuttamaan heijastukseen. Vastavalosuoja sen sijaan on hyvä pitää objektiivissa aina päällä. Se suojaa linssiä tehokkaasti ja riittää minusta oiken hyvin. Toistaiseksi en ole rikkonut ainoatakaan objektiivia erämaassa.
Monet ovat eri mieltä kanssani suojaavien suodinten käytöstä ja ymmärrän heidänkin perustelunsa. Tässä jokaisen täytyy tehdä oma ratkaisunsa, koska valmista vastausta ei taaskaan ole olemassa.
Kohti seuraavaa järjestelmää
Olen jo jonkin vuoden miettinyt järjestelmän päivitystä. Nikonista pois siirtyminen on tuntunut vaikealta, vaikka muitakin houkuttelevia vaihtoehtoja on olemassa. Olympuksen ja Panasonicin yhteinen 4:3 järjestelmä on kehittynyt huimasti ja muuttuessaan peilittömäksi Micro 4:3 järjestelmän myötä, se mahdollistaa perinteistä peilijärjestelmää kevyemmät kamerat ja varsinkin objektiivit. Vanhan koulun peilikameraan ja optiseen etsimeen tottunutta ratkaisussa kammottaa eniten pelkkään sähköiseen etsimeen siirtyminen.
Silti päädyin viimein hankkimaan Olympus OM-D/E-M1 kameran. Olympuksen maniolla 12-40mm 2.8 PRO objektiivilla varustettuna kamera on kompakti, vähän retron näköinen pakkaus.
Toiminnoiltaan E-M1 on kaikkea muuta kuin retro. Valikoissa riittää ihmettelemistä vielä pitkäksi aikaa, en ole päässyt opiskelussa vielä alkua pidemmälle.
Vaelluskokemuksia Olympuksesta ei vielä ole. Kaveriksi Olympus 12-40mm tarvitsee myös pidemmän putken. Sellainen olisi vaikkapa Panasonic Lumix G Vario 100-300mm f/4-5.6 O.I.S. Tai jos kukkaro kestää, niin Olympus M.Zuiko 40-150mm 2.8, MC-14 telejatkeella terästettynä.
Olympuksen 4:3 systeemi on varsin erilainen kokemus kuin Nikonin DX-kennoinen kamera. Olympuksen kenno on vielä pienempi, joka tuo omat muutoksensa kuvan syväterävyyden hallintaan ja vaatii totuttelua.
Pieneneeko paino paljon verrattuna Nikonin systeemiin? Äkkiä laskettuna painon pudotus verrattuna nykyiseen vaellussettiini on noin 400g luokkaa, riippuen teleobjektiivista. Onko se paljon vai vähän, en osaa sanoa.
Suurin etu Olympus E-M1:ssä Nikon D90:een verrattuna on kuitenkin sääsuojaus: reippaassa sateessakin voi huoletta kaivaa kameran esille. Ehkäpä se mahdollistaa kuvia, jotka ennen ovat jääneet ottamatta.
Lisää kamera-asiaa aiemmista kirjoituksista: