Retkeilyä ja valokuvausta
Kesäkuun alun vaellus oli haastava, ainakin ilmojen puolesta. Varsinaiset haasteethan ne tulevat kulkijan pään sisältä.
Mutta tässä asukokonaisuus, jolla lapinhullu selviää kuumimmistakin haasteista.
Bongaatko kuvasta naamioituneen vaelluskoiran?
Siellä jossain, 6. kesäkuuta 2014
16.6.2014, siellä jossain.
Kolmen päivän pohjoispuhurin jälkeen joku aukaisee taivaan suuren, harmaan vetoketjun. Tuulen päältä kirkastuu.
Punakuiri riemastuu sään muutoksesta naukumalla innokkaasti jokilaaksossa. Joku toinen lentelijä, en tunnista sitä, on kiireinen ja mekastaa mennessään ja tullessaan kuin paloauto: titititi-tit-tit-tit-tititititi-tit-tit-tit.
Pajulintu muistaa taas olla huolissaan pohjoistuulen mahdollisesta jatkumisesta ja päättää laulunsa haikean pessimistiseen säkeeseen: hui-hui-hui-hui-hutu.
Mutta missä on sinirinta, tunturikoivikon matkija ja laulutaituri? Kaipaan sen helmeilevää laulua ja poronkelloja, mutta tänä vuonna olen jäänyt ilman. Aikainen kesä on tehnyt minulle tepposet ja olen myöhässä.
Omituista. On kevät ja kesä yhtä aikaa.
Muutamaa päivää aikaisemmin Tenojokilaaksossa kulkija paahtui helteessä. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla ei uskoisi tällaisia säitä voivan olla Suomen pohjoisimmilla tuntureilla. Kuulin paikalliselta poromieheltä, että samanlainen kesä oli ollut joskus puolen vuosisataa sitten, jos silloinkaan. Harvat sitä enää muistivat ja tuskin kukaan oikein.
Nyt tunturikoivussa oli täysi lehti, lämpötila kolmenkymmenen asteen tienoilla, ja silti oli noustava paljakkaan, minnepä muualle. Ja koska helteet olivat jatkuneet jo tovin aikaa, oli joenvarsipensaikko mustanaan hyttysiä, joiden paljous harveni hieman vasta ylhäällä tunturissa.
Ensimmäisen vaelluspäivän kuumuudesta ei vaelluskoirakaan erityisemmin ollut riemastunut, mutta tunturi oli vihreä ja aivan selvästi olin harpannut heinäkuulle.
Kuten aina täällä pohjoisessa, Jäämeren sylissä, ei tämän päiväinen sää ole huominen. Lämpötila saattaa laskea nopeasti. Olen kokenut sellaisenkin ihmeen, että lämpötila laskee tuulen suunnan käännyttyä vain muutamassa tunnissa lähes 30 astetta.
Niinpä tälläkin kertaa, helteinen tunturipaljakka oli parin päivän kuluessa nopeasti vaihtunut vihmovaksi räntäsateeksi, murkuaamuiksi ja alhaalla riippuvuksi pilviksi. Kulkija saattoi kuitenkin iloita siitä, että tällaiset kelit olivat hyttysille myrkkyä.
Mutta nyt, luppopäivän kunniaksi, tuo harmaa pilviverho on jälleen avautunut ja lämpötila kohoaa. Auringon lisäksi saamme jälleen hyttysparvet seuraksemme.
Tuuli vaeltaa lännen ja etelän välillä osaamatta vielä päättää. Louteessa aamupuuron keittelijä pyyhkii risukeittimen tuhkia silmistään.
Sitten sinirinta laulaa.
Ylös huipulle. Edellisellä vaelluksellani näille seuduin ei tunturiin kannattanut kiivetä, sillä ylänkö oli ollut monta päivää raskaan sumu- ja pilviverhon peitossa. Mutta nyt on aika nousta tunturiin ja katsoa jälleen kauas.
Vaikka vain tätä hetkeä varten, jaksaisin kävellä koko matkan. Aivan varmasti.
Jalkoja kuumottaa. Kuvittelen osaavani reitin alas ja eteenpäin, enkä lue karttaa. Se on niin tyypillistä minulle. Hetkessä huomaan olevani menossa väärän suuntaa, liian aikaisin alas laaksoon ja kivikkoon, jota olin koittanut välttää.
Mutta on niinkin, että vaikka kulkee tuttuja reittejä, ei kannata olla turhan tarkka. Eksyttämällä itsensä reitiltä, löytää lähes aina uusia paratiiseja.
Tunturin rinne on puhjennut kukkaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt näin paljon lapinvuokkoja. Ei vain muutamaa mätästä, vaan paljon, todella paljon.
Kalkinsuosijana lapinvuokko rakastaa näitä rinteitä. Olen käynyt tässä ennenkin, mutta en oikeaan aikaan. Nyt olen paikalla juuri silloin, kun pitääkin.
Yönä muutamana havahdun majoitteessani omituiseen ääneen. Kuulostaa hetken aivan siltä kuin joku yrittäisi ahneesti juoda pulloa tyhjäksi. Ääni liikkuu, joten kyseessä on ilmeisesti lentävä inehmo. Outo ääni jatkuu: kloppotikloppotikloppoti.
Unissani kuvittelen tieteiselokuvien limaisen tappisilmäisen alienin kiertämässä suota. Marsilainen yksisilmäinen suokalkkuna?
Kyseessä oli tietenkin jänkäkurppa, tuo pohjoisten aapasoiden yksinäinen ratsastaja, soidinlennolla.
Viimeinen yö erämaassa. Hyttysiä ja mäkäriä on valtavasti. Koira ei suostu tulemaan telttaan, vaikka ötököt syövät sen silmäkulmia. Mieluummin nukkuu sammalikossa.
Vastahakoisesti annan sen päättää omasta olemisestaan ja yritän virittää sille verkon suojaksi. Yllättäen se hyväksyy sen, ainakin vähäksi aikaa.
Ihmettelen, että Lappi on yllätyksiä täynnä. En tiennyt, että kesä voi edistää kokonaisella kuukaudella. Jos syksy ei tulisi ennen aikojaan tämä Lapin kesä olisi pitkä.
Vetäydyn telttaan suojaan hyttysiltä. Lähes kaksi viikkoa on jo mennyt, ja aamulla maantie on taas totta. Mutta en ajattele sitä vielä.
Katsokaas, olimme toverini kanssa vaeltaneet erämaassa liian pitkälle.
Askel oli raskas, suu kuiva ja ajatus tylsynyt, mielessä painoi epäilys. Uuvuttavan, helteisen päivän aikana askel oli harhauttanut meidät reitiltä sivuun, minne lie, ja olimme hyvin janoissamme, sillä pitkään aikaan emme olleet saaneet juodaksemme muuta kuin haisevaa suovettä. Uupumus ja nestehukka polttivat lihaksissa. Olinpa minäkin jo kauan aikaa sitten unohtanut omat hyvät neuvoni säännöllisestä levosta ja ruokailusta.
Mutta mitäs tämä nyt oli; keräsi ukkospilveäkin ja heinäkuun loputtomassa valossa hämärsi. Ehkä en ollut aivan varma sijainnistamme, mutta emme me suinkaan olleet eksyksissä, eihän nyt toki. Eksynyt ihminen on sellainen onneton, joka haluaa jostakin pois. Me olimme vain siellä missä olimme, mitä sen väliä. Näin ainakin ajattelin.
Toverini huomautti, että kävelin oudosti. Sanoi, että arvelipa minun olevan pahastikin hukassa. Aloin ensin protestoida ja väitin vain hakevani parasta reittiä, mutta kun hän totesi minun sanoneen samalla tavalla tunti sitten ja silloinkin kävelleeni päätä pahkaa upottavaan jänkään, huomasin todella kulkeneeni aivan harkitsemattomaan suuntaan. Olimme nimittäin tulleet alas purolaakson kivikkoon, joka meillä oli ollut tarkoitus kiertää, sillä se oli näkynyt ylhäältä tunturin rinteeltä selvästi. Olimme arvelleet, että puron yläjuoksulla olisi asentopaikkoja, ehkä järvi tai lampi, jos nyt vähänkään tiesimme missä olimme.
Senpä tähden minun olisi pitänyt jatkaa tunturiselännettä yläjuoksun suuntaan, välttäen pahinta rakkaa ja risukkoa. Nyt olin kuitenkin tuonut meidät suoraan siihen kaikkein pahimpaan louheen, joka vielä päättyi varsin hyvin kasvaneeseen pajupensaikkoon ennen puroa. Toverini kysyi varovasti, että en kai vain aikonut pajukon läpi, mutta minä sanoin, että tuosta nyt ei ole pitkäkään matka purolle ja ranta näyttää hyvinkin kävelykelpoiselta. Työnnyimmme siis tiheään pajukkoon pölisevässä mäkäräpilvessä, ukkostavan ilman painaessa tunnelmaa kostean uhkaavaksi. Satoi hetken ja minä toivoinkin kunnon kaatosadetta päästäksemme eroon mäkäristä vähäksi aikaa, mutta turhaan, sade loppui ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan.
Ja niin oli vastassamme pieni joki, tai oikeastaan puro, ja ehtiessämme sen vartta ylemmäs, kristallinkirkas syvä lammikko johon lirisi pieni köngäs. Könkään vastarannalla oli sileä paasi, sen takana töyräällä oudon muotoinen, iso kivi. Melkein kuin äijän naama siinä olisi tuijottanut tylsänä ja elottomana tunturiin.
Tai elottomalta se ainakin aluksi vaikutti, kunnes katsoja käänsi päätään hivenenkin toiseen suuntaan. Ja silloin saattoi silmäkulmastaan melkein nähdä: aivan kuin äijän silmissä olisi pilkahtanut. Hölmö! Eihän kivipaadella läheltä katsottuna edes ollut mitään inhimillisiä piirteitä saatikka silmiä. Silti, aina välillä, sivusilmällä tirkistäessä, se tuntui muuttuvan ja heräävän eloon.
Puroa ylävirtaan seuratessamme ehätimme hetikohta pienen tunturijärven rantaan, jossa meitä odotti outo näky. Siinä missä puro alkoi tunturijärvestä, oli tasalakinen kumpu. Kentällä oli pyöreä, suuri kivikehä ja sen vieressä tunturikoivuun nostettu poronkallo. Toverini sanoi, että tuo on joku noitakehä, siinä on jotain outoa, se ei ole oikein. Minä siihen, että siinähän on jonkun entinen asentopaikka, majoitteen narujen tueksi asetetut kivet ovat vain jääneet paikoileen. Toverini vaikutti epäileväiseltä ja huolestuneelta. Mutta muuta paikkaa ei ollut ja vaikka meillä olikin telttaa pystyttäessämme visto olo ja heikotti, emme ajatelleet asiaa sen enempää.
Leiriaskareissani hätkähdin lopulta siihen, että minulla oli hirvittävä jano. Seisoin hetken hiljaa ja kysyin toveriltani, oliko hän juonut purolla. Hän katsoi minua oudosti, ei sanonut mitään vaan otti kuksansa ja meni järvelle. Seurasin häntä ja joimme janoomme aivan liian paljon yhdellä kertaa.
Minun teki mieleni ehdottaa, että selviäisimme täyden päivällisen sijasta voileivillä, koska en millään olisi jaksanut tehdä lämmintä ruokaa, mutta toverini ehdotti sitä ensin. Tyydyin nyökkäämään ja niinpä jauhoimme näkkileipää ja makkaraa tuijottaen tylsinä purolle. Iso kivi näkyi selvästi leiriimme ja muistutti kaukaa erehdyttävästi vanhan äijän naamaa. Hetken ajan olin varma, että äijä ei ollut katsonut tähän suuntaan kun kohtasimme sen puron varressa, mutta sitten kohautin olkaani hulluille mietteilleni enkä virkkanut niistä mitään toverilleni.
Viimein siirryimme majoitteen suojiin, mutta emme saaneet unta. Kun lopen uupuneita luulimme vihdoin viimein nukahtavamme, alkoi puronvarresta kuulua outoja kolahduksia, pulinaa ja rääkymistä. Kun heräsimme kuuntelemaan tarkemmin, äänet tuntuivat vaimenevan, mutta eivät kadoneet kokonaan. Kun nousin ulos teltasta, kuului vain puron solina ja loittonevan ukkosen kumu, joka sekin pian vaimeni. Mutta kohta, kun taas suljimme silmämme, meteli puronvaressa jatkui entistä voimallisempana: kurlutusta, supinaa, molskahduksia. Tätä jatkui koko yön, nukuimmekohan silloin silmällistäkään.
Ehkä viimein nukahdimme hetkeksi säpsähtäen lopulta hereille hehkuvan kuumaan aamuun väsyneitä ja lihakset kipeinä, aivan kuin meidät olisi piesty perusteellisesti.
Olimme suunnattoman nälkäisia ja söimme aamiaisen päälle, pohjattommiin suihimme, kaiken eilissäpäivänä tähteeksi jääneen. Einehtiessämme emme puhuneet sanaakaan. Kun viimein pakkasimme reppujamme, toverini tokaisi ykskantaan, että varmaan tämä on aivan tavallinen asentopaikka eikä tässä ole mitään sen erikoisempaa, mutta voitaisiinko silti sopia, että tähän ei tulla enää toiste.
Koska ei tuntunut olevan mitään järjellistä, mitä olisin siihen voinut sanoa, viittasin kädelläni tunturiin päin todeten, että eiköhän vain lähdetä tuonne noin. Nostimme rinkat selkään vaitonaisina ja taaksemme katsomatta nousimme paljakkaan.
Puro lauloi.
Aiemmin olen kertonut kuivaavani pakastettuja Murren Murkina Oy:n MurreMix koiranruokia vaellukselle. Nyt MurreMixeistä paljastui kuitenkin ongelma, joka tekee näistä pakasteista käytännössä kuivaamiseen kelpaamattomia: ilmeisesti resepti on muuttunut aiemmasta siten, että niihin on lisättu kasviöljyä.
Ongelma koskee ainakin Murren Kanakasvista, Lihakasvista ja VoimaMixiä. Tuoteseloste näyttää, että niissä on pellavansiemenöljyä. Öljy erottuu selkeänä, kellertävänä massama osittain sulaneessa tuotteessa.
En ole huomannut reseptin muutosta ennen kuin nyt, kun taas yritin kuivatusta kesän vaellukselle. Jouduin puristamaan osittain kuivatuista MurreMixeistä öljyä pois talouspaperin avulla, joka oli melkoisen työläs homma. Toivottavasti ne kestävät vaelluksen ajan pahasti härskiintymättä. Vaellukseen asti säilytän ruokia pakastimessa.
Joka tapauksessa tiedoksi niille, jotka ovat mahdollisesti lukeneet aiempia koiranruuan kuivatusjuttujani: MurreMixejä ei voi enää suositella kuivattavaksi vaellusmuonaksi koiralle niiden suuren öljypitoisuuden vuoksi.
Harmin paikka.
Ensi kerralla täytyy kuivattaa koiralle tehdasnappuloiden lisäksi vaikkapa aitoa lihaa tai kalkkunaa. Rypisöljypullo on tietenkin mukana myös koiran eväissä.
—
Olen suositellut MurreMixin kuivamista ainakin näissä jutuissa:
Sopu elintarvikekuivuri – osa 2Sopu elintarvikekuivuri – osa 2
Kuivattua koiranruokaa
https://paivakirja.asentopaikka.fi/2010/05/13/kuivattua-koiranruokaa/
Jos olette noita juttuja lukeneet, niin nyt kannattaa valita joku toinen tuote kuivattavaksi.
Järjestelmäkameran ja varusteiden kantaminen vaelluksella on oma haasteensa. Miten kameran kantaa mukavasti, mutta myös siten, että se on heti saatavilla. Olisihan noloa, jos karhu kävelee vastaa eikä ennätä ottaa kuvaa.
Päivitin aiemman Lowepron Offtrail I laukun hieman isompaan Lowepro Toploader Zoom 50 AW laukkuun, johon Sigman 17-50mm 2.8 sopii vastavalosuojan kanssa. Vanhasta laukusta evakuoituun objektiivipussiin sopii edelleen Nikon 70-300 VRII. Muita linsseja en jaksa mukana kantaa.
Kiinnitys Fjällräven Kajkaan sai myös päivityksen viimevuotisesta.
Nyt on kamera tukevasti ja mukavasti matkassa osana rinkkaa. Laukku irtoaa tarvittaessa kokonaan muutamassa sekunnissa.
—
https://paivakirja.asentopaikka.fi/2013/05/25/kamera-roikkuu-uusi-viritys/
Enontekiön kunnan missio valjastaa Käsivarren erämaan luonto heinäsirkkaturismille jatkuu.
Uskoisiko, mutta Enontekiöllä on tiettävästi tehty valtuustoaloite koskien virallisen moottorikelkkauran valmistelua Kilpisjärveltä Haltille. Eikä ole edes aprillipäivä.
Kaikki saatani sitä on, niinkuin Hietanen sanoi Tuntemattomassa.
Aiemminhan Enontekiön kunnanisät ovat suunnitelleet säilyttävänsä luontoarvoja muun muassa rakentamalla Käsivarteen erämaahotellin [1].
Vaikka olenkin itse hylännyt Kilpisjärven seudun pilattuna matkailukohteena jo vuosia sitten, niin en voi olla surematta: kun kaikki täytyy tehdä saavutettavaksi, niin pala palalta, viimeisetkin erämaat lakkaavat olemasta.
Ongelma on vaikea. Lapin ihmiset ovat vailla työtä ja matkailu sitä voisi heille tarjota. Mutta onko massaturismi kuin heinäsirkkaparvi: tuhoaa kohteensa ja siirtyy aina uusille apajille, kunnes mitään ei ole enää jäljellä.
En halua kieltää ihmisiltä luontonautintoa, enhän kiellä sitä itseltänikään, mutta esitän kysymyksen tai kaksi: Onko varmaa, että kansallispuistoihin ja erämaihin ollaan rakentamassa palveluita, joita ihmiset haluavat? Täytyyko kaikilla olla mahdollisuus päästä jokaiseen “erämaahan” helposti, korkeintaan päivareppu mukanaan?
Ehkä niin, mutta silti en voi välttyä sanomasta sitä, miltä touhu omasta mielestäni vaikuttaa: luontopalveluita kehitetään, jotta ihmiset pääsivät helposti lähelle luontoa, jota ei enää “kehittämisen” jälkeen ole olemassa.
—
Viitteet:
Viime kesänä yhytin suuren määrän lapinvuokkoja. Ei muutamia, vaan todella paljon.
Lapinvuokon (Dryas octopetala) tunnistaa kahdeksasta terälehdestään. Se kasvaa kalkkipitoisilla tunturinrinteillä. Tässäkin paikassa olen kävellyt ennenkin, mutta en koskaan sopivaan vuodenaikaan ennen viime kesäkuuta.
