Kaikki oivalsivatkin eilisen postauksen päivämäärästä, ja varsinkin esitetyn väitteen yleisesti tunnetusta mahdottomuudesta, että lapinhullu kirjoittaa kuravesijuttuja: lapinhulluudesta ei voi parantua, ainakaan yhtään tunnettua tapausta ei ole.

Tässä vaiheessa kevättä on syytä alkaa karistelemaan jo tomuja kesävarusteistakin ja katsomaan, että kaikki on kunnossa. Toki reilun viikon päästä on aika vielä käydä keväthangilla, mutta alkukesän pitkä vaellus, vuoden kohokohta, on jo kirkkaana mielessä.

Tuonne noin, jonnekin.

Kevätaurinko häikäisee, vaelluskausi on täällä. Mutta miksi en koe lähestyvän kevään iloa, enkä tunne halua pakata ahkiota tai nostaa rinkaa selkääni. Tätä arvoitusta olen pohtinut koko pitkän päivän.

Kello tikittää, viimeinen sen ymmärrän: tämä on viimeinen bloggaukseni tässä blogissa. Jätän vaelluksen ja aloitan uuden harrastuksen, olkoon se vaikka pitsinnypläys, mutta ei koskaan enää tätä vaellushulluutta.

Viimeinkin se on todistettu: lapinhulluudesta voi parantua.

Valo on jälleen voittamassa.

Mutta vaikka valoa on, en ole jaksanu valokuvata. Olenko lakannut näkemästä? Miksi raahata kameraa. Laitan pari kännykameraräpsyä paremman puutteessa.

Kantavia hankia kaikille keväthiihtäjille!

Tarttui retkiliikkeestä mukaan Madshus Glittertind MGV sukset. Mutta tunturihiihtoon sopivia monoja oli tarjolla todella heikosti, esim Madshusin kengistä oli jäljellä vain hajakokoja.

Jouduin tyytymään siihen mitä oli, eli Salomonin kenkiin ja siteisiin. No, tämän tyyppinen suksi on minulle uusi tuttavuus, joten opetteluksi menee joka tapauksessa.

Nyt kun vielä pääsisi tunturiin.

Tähän aikaa vuodesta tekee mieli selata vanhoja vaelluskuvia ja vähitellen alkaa pohtia tulevia reissuja.

Laitanpa tähän muutamia, toivottavasti pääasiassa julkaisemattomia, kuvia vuosien varrelta, jos jotakuta kiinnostaisi.

Kesäkuun alussa lähden Muotkalle, sitä tuskin mikään muuttaa, mutta vuoden muut reissut ovat vielä hakusessa. Tuskin ihminen vähemmällä kuin kolmella vaelluksella vuodessa selviää järkensä säilyttäen?

Eteläänkin saapui viimein talvi. Vaikka retkeily ei ole ollut päällimmäisenä mielessä pitkään aikaa, niin nyt alkaa jo tuntua siltä, että keväthangilla voisi sittenkin olla mukavaa.

Tosin, ei kai siihen kesäänkään ole niin kovin pitkä aika enää, eihän? Mutta onko liian aikaista käydä odottamaan uuvanoita?

Hyvää ja rauhallista joulunaikaa kaikille uskontoon, uskomuksiin, mielipiteisiin, vaellusjalkineisiin tai muuhun meitä näennäisesti erottavaan seikkaan katsomatta.

 

Luontoa voi kohdata myös omassa keittiössä. Keväällä parvekkeelle hankittu ja syksyllä keittiön pöydälle siirretty chili oli saanut asukkaan.

Lienee Tetranychidae suvun edustaja ja sen tsiljoona kaveria.

Makrokuvausta tulee muuten harrastettua aivan liian vähän. Luonto on lähellä.

Vaikkapa suppikset. Kuivuri laulamaan.

Kirjoittaisinko kertomuksen retkestäni. Sellaisen kertomuksen, jossa kuvataan  lähtösuunnitelmat, varustus ja aamutoimet. Dokumentoidaan reitti ja eteneminen kellon tarkkuudella. Kommellukset ja onnistumiset mainitaan erikseen, analysoidaan suolen toiminta.

Olen sellaisenkin kirjoittanut.

Kirjoittaisinko kertomuksen retkestäni. Sellaisen kertomuksen, jossa kalastetaan, epäonnistutaan ja saadaan viimein saalis. Kalaa ja hetken suurenmoisuutta ylistetään.

Olen sellaisenkin kirjoittanut.

Vai kirjoittaisinko sellaisen kertomuksen, jossa vaeltajan kantapäätä hiertävä rakko on korkeintaan  sivuosassa, jossa matka soljuu ohitse hetkien kaltaisena, kuin sinirinnan laulu sokaisevan kirkaassa keskiyössä.

Sellaisenkin olen yrittänyt kirjoittaa.

Vaeltaja tuntee parhaimmillaan itsensä vapaaksi kulkemaan, vaikka se onkin illuusio.

Haluaisin tuntea itseni vapaaksi kirjoittamaan.