Retkeilyä ja valokuvausta
Ahkion vetovyöviritys on sotaisan näköinen, mutta tuntuu hyvältä päällä. Koiruuden vetoliinallekin on viimeisen päälle kiinnitys, ei karkaa elikko porojen perään. Kiinnitysten kestävyys on tositoimissa kokeilematta, mutta olen varsin luottavainen.
Sitten eikun viikonloppuna testaamaan. Vai pitäisikö sanoa tetsaamaan?
—
Muistutuksena: olen talvivaelluksien suhteen täysi noviisi. Viritykseni eivät kestä krittistä tarkastelua, eivätkä ole tarkoitettu ohjeiksi muille.
—
Vaikka talvivaelluskin on vielä tekemättä, alkoi jostain syystä kangastelemaan mielessä alkukesän reissu, viisitoista yötä jossain mielituntureilla on tarkoitus viettää. Aiemminkin olen jo huuhaillut sekä louteen että teltan ottamista mukaan yksinvaellukselle, nyt aion sen kokeeksi tehdä.
Tilasin netistä MSR Hubba HP teltan. Painoa on 1,3 kiloa, jos lupaus pitää paikkansa. Hintaa kertyi lähetyskuluineen £280 (330€), eli ei hirmu paha.
Hubba HP ja Vihen Loue I painavat yhteensä saman verran kuin Nallo 2, joten telttakantamuksen paino ei muutu, mutta majoite on paljon monipuolisempi. En taida alkaa teltankeräilijäksi vaan etsin Nallo 2: lle uuden kodin (varattu alustavasti, joten en ota ostotarjouksia vastaan).
Olen myös suunnitellut Viheä vähän pienemmän louteen ompelemista itse, mutta en ole varma ennätänkö sitä suunitelmaa toteuttamaan tänä keväänä.
Sen lisäksi on varauksessa paikallisessa retkeilyliikkeessä Vargo Hexagon risukeitin. Se on hillittömän kevyt titaanirakenteinen risukeitin: vain 116g. Muuta keitintä en aio ottaa mukaan lainkaan.
Lisäksi keittiöön kuuluu litrainen Trangian UL-kattila ja pieni kahvipannu, muovilautanen ja -muki. Kevennystä pitäisi syntyä jonkin verran. Punnitsen paketin, kunhan saan Vargon käsiini.
Päätin hylätä DVD levyt lumiankkureina, koske ne rikkoutuvat hankeen helposti. Tässä vaihtoehtoinen malli, tehty PVC:stä valmistetusta kulmalistasta.
40cm narua ja päähän koukku tai haka, jolloin teltannarujen kiristäminen on helppoa. Naru saisi olla tietysti mieluummin muun värinen, kuin valkea.
Vaikken erityisemmin pidäkään Paljakan aisojenkiinnityksestä on yksi mahdollisuus, että siirrän sittenkin Paljakan mekanismin sellaisenaan Bundeswährin tetsariin.
Niittaan vaan lyhyen pätkän ohuempaa vyötä kiinni tetsarin vyöhön, jolloin säätövaraakin jää juuri samalla tavalla kuin Paljakankin vyössä.
Ei ihan sitä mitä alunperin suunnittelin, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin ja helppo toteuttaa.
—
Päivitys: Piruuttani leikkasin tetsarin mukana tulleista lipaslaukuista kiinnikkeet, joilla ne kiinnitetään taisteluvyön reikiin. Vähän aikaa pyöriteltyäni ruuvasin kokeeksi aisankiinnityksen kahdella pultilla tetsarivälppään.
En ole varma miten pysyy käytännössä, mutta kyllä tuntuu erittäin vahvalta. Taattua armeijalaatua.
Jos tämä toimii, ei tarvitse niittailla mitään, vyöhon ei tarvitse tehdä muutoksia ja kiinnityksen paikka on vapaasti säädettävissä.
Vähän lisää tukevuuttaa toisen kiinnikkeen muodossa ja ja koiran vetoliinalle joku viritys molemmin puolin. No, ehkä tää on vielä proto..
—
Ahkion vetovyö on alkanut suututtaa, ja oikein perusteellisesti sittenkin. Savotan Paljakka-ahkion vetovuo on topattu vyö, jossa on samanlainen solki kuin Savotan rinkoissa. Ahkion aisan narut kiinnittyvät eräänlaisella pikalukituksella, joka on kuitenkin kaikkea muuta kuin pika silloin, kun ne haluaa irroittaa.
Miksi vetovyö on topattu? Sitä minä en ymmärrä, varsinkin kun Savotan toplinki tursuaa vyön alta itsekseen eikä siitä ole mitään hyötyä ja vyö valuu perseen päälle ihmisellä, joka on kadottanut vyötärönsä jonnekin historian hämärään. Jotain muuta seuraavalle reissulle, kiitos.
Bundeswährin, eli Saksan armeijan taisteluvyöstä tulee seuraavalle reissulle ahkion vetovyö. Eikä valu päärynänmuotoisenkaan vartalon yltä yhtään mihinkään.
Aisojen kiinnitykset ja koiran vetoliinan kiinnitys täytyy ideoida, mutta minulla on jo varsin hyvä käsitys siitä, minkälaisia ne tulevat olemaan.
Siinä odotellessani, että yltyvä pakkanen jäätäisi päivällisen räntäsateen jäljiltä kastuneet varusteet koppuraksi, muljahti mieleeni, että mikähän saa ihmisen lähtemään ihan hyvästä huoneistosta ja majoittumaan järven jäälle telttaan koiran kanssa. Monet olivat tätä minulta kysyneet, varsinkin kun tuli puhetta lapinreissuista. Oliko se niin ihanaa ja hienoa, että piti lähteä ehdoin tahdoin palelemaan ja itseään rääkkämään.
Siinä maakuupussissa maatessani ja kuunnellessani yltyvän tuulen aloittamaa teltan rummutusta tulin siihen tulokseen, että ei se aina ollut kummoista. Nytkin paleli ja selkään koski, uni ei tahtonut tulla. Aloin ajattelemaan oikein syitä nukkua luonnossa, kesällä tai talvella. Pessimistisessä mielentilassani en keksinyt heti mitään, mutta sitten suljin silmäni ja annoin ajatuksen hiljentyä. Lapinhullun ajatus kulkee itsekseen sinne, mihin osa siitä on jäänyt ikuisiksi ajoiksi, osaksi tunturituulen satumetsäksi huurtamaa koivikkoa. Se hakeutuu kuuntelemaan maahisten hiljaista mutinaa puronvarressa ja katselemaan taianomaisia aamuja siellä jossain, kun nouseva aurinko kultaa laaksossa matavan sumuverhon.
Yksi sellainen hetki riittää, yksikin on tarpeeksi, että retki on onnistunut. Silti niitä on aina jokaisella retkellä monta.Siinäpä teille syitä lähteä! Viikonlopun harjoitusreissu loskaiselle järvenjäälle ei ehkä kuitenkaan ole mitään sellaista, jolta voi odottaa suuria elämyksiä. Varusteiden testailua ja makkaranpaistoa.
Aamulla heräsin siihen, kun koira työnsi kuonoa kämmeneeni, häntä heilui. Varrea ei yön kipakka pakkanen ollut haitannu, turkkikin oli aivan kuiva. Oivat ovat materiaalit lapinkoiran päällysvaatteessa.
Tuuli vinkui ja paukutti teltaa, minä hymyilin. Yksi ainoa hetki riittää.
—
Tänä aamuna koira käveli hihnassa kuin unelma. Ei kiskonut, ei hötkyillyt, eikä heittäytynyt paluumatkalla jalkakäytävälle selälleen. Oli kai muuttunut telttaretkellä kiltimmäksi. Tai ehkä se olin sittenkin minä.
Sattumalta netin keskustelupalstalla tuli esille asia, jota juuri eilen pohdin, nimittäin lumiankkurit. Teltan kiinnittämiseen ei talvella voi käyttää tavallisia telttavaarnoja, koska maa on joko jäässä tai sitten lumi on liian pehmeää. Siksi tavallisesti telttavaarna korvataan talvitelttailussa suurilla rautanauloilla ja lumiankkureilla. Tavallinen rautanaula on painava, mutta luotettava talvikäytössä ja painuu jäiseenkin maahan kirveen hamaran iskusta helposti.
Entä lumiankkurit? Siihen käy mikä tahansa puukeppi tai riittävän iso esine, joka haudataan lumeen ja tampataan tiukkaan. Käytin itse viime talvena vanhoja CD/DVD-rom levyjä, joilla ei enää ole käyttöä. Huomasin, että osa levyistä kesti. lähinnä kaupalliset DVD levyt, ja osa murentui pakkasessa, varsinkin CD-R-levyt. Ratkaisu on toimiva, mutta kannattaa testata mikä levy kestää varmasti pakkasta, ettei turhaan roskaa luontoa.
Toinen ongelma lumiankkureiden kanssa oli telttanarujen kiristys. Telttanaru on helppo pujottaa läpi DVD:n reiästä ja pyöräyttää takaa ympäri, jolloin se lumeen haudattuna pysyy kiinni takuuvarmasti. Ongelmaksi kuitenkin jää, että tällöin lumeen haudattua telttanarua ei pysty kiristämään.
Paras on lisätä mukaan lumiankkureille erilliset, tarpeeksi pitkät narut, joihin on kiinnitetty haka tai koukku, jolloin koukkuun kiinnitettyä teltan narua voi kiristää normaalisti.
Kuvassa lumiankkurin prototyyppi. Narun on syytä olla pitempi.
DVD-levyjen käyttämisen syynä on lähinnä se, että niitä sattuu olemaan käsillä saasteeksi asti. Mikä tahansa, joka kestää ja pysyy varmasti lumen sisällä, kelpaa samanlaiseen viritykseen. Etuna niissä on se, että ne ovat kevyitä ja vievät hyvin vähän tilaa ahkiossa.
Karhun 250cm pitkät Optigripit saapuivat. Hyvältä näyttää.
Toivottavasti lupaus huoltovapaudesta pitää. Olen äärimmäisen huono huoltamaan suksia, edes pitoteipin pohjaan vetely ei oikein huvita.
Ehkä se on tällä loppu?
Valmistaja lupaa pohjan kestävän 2000 km. Minun hiihdoillani se tarkoittaa 10 vuotta, ellen nyt sitten innostu talvivaelluksista ja hiihtelystä aivan eri maliin.
—
Ehdinpä vielä tänään mittailemaan hieman siteen paikkaa. Olikos se 44,65%?
😉
Artikkelisarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa perehdytään siihen, mitä vaelluksella kertyneelle valtavalle kuvamassalle pitäisi tehdä: Innokas digikuvaaja saattaa kuvata hyvinkin 1000 kuvaa viiikossa, kahden viikon vaelluksen saalis on tällöin jo varsin massiivinen. Kun otetaan huomioon, että kuvia olisi mukava näyttää muillekin, on selvää, että 2000 kuvaa on aivan liikaa. Edes ystäviä tai perhettä ei voi pahoinpidellä niin välinpitämättömästi.
Oma tapani on se, että julkaisen kuvani netissä. Mitään muita kuvia en yleensä näytä muille. Viime kesän vaelluksella Muotkalla kuvasin noin 800 kuvaa, joista minulla on tallessa alle 500. Julkaistuja kuvia on 26 kappaletta, ja nyt niitä katsoen osa noistakin olisi voinut jäädä digiarkistoon.
http://www.asentopaikka.fi/muotka/2010/pictures/index.html
Kuvamassan halintaan on hyvä olla kunnollinen ohjelmisto. Käytän itse maksullista Adobe Lightroom 3:sta, mutta ilmaiseksikin sopivia ohjelmia saa. Tärkeintä on, että ohjelmassa on ainakin seuravat toiminnat:
– Kuvien tuonti (import) kuva-arkistoon
– Tuonnin aikainen kuvien uudelleen nimeäminen
– Kuvien pisteyttäminen
– Peruskuvankäsittelyominaisuudet
– Kuvien vienti (export) haluttu määrä kuvia kerrallaan
Lightroomissa on lukemattomia muita ominasuuksia, joita suurinta osaa en taida koskaan käyttää. Yksi hyödyllinen ominaisuus on kuvien muutaminen www-esitykseksi. Vaikka Lightroom on suunniteltu varsinkin niille kuvaajille, jotka kuvaavat raakamuodossa (raw), sopii se erinomaisesti myös jpg-kuvaajille, koska Lightroomin kuvaneditointi on aina täysin häviötön. Lightroom ei koskaan muuta kuvaasi, se ainostaan tallentaa tekemäsi kuvankäsittelyooperaatiot ja tekee ne uudelleen kuvaa avattaessa. Vasta vietäessä kuva ulos kuva-arkistosta (export), se tekee alkuperäisestä jpg-kopion tallentaen samalla kuvaan tehdyt muutokset. Alkuperäiseen kuvaan ei koskaan kosketa. Ellet käytä kuvankäsittelyohjelmaa jossa on häviöton editointi, on hyvä muistaa se, että joka kerta kun jpg-kuvaa muutetaan ja se tallennetaan, hukkuu osa kuvan alkuperäisestä informaatiosta. Siksi jpg:tä editoitaessa ei saa koskaan tallentaa alkuperäistä kuvaa uudelleen, vaan tehdä sitä kopiota, joita editoidaan.
Lightroom pitää automaattisesti huolen siitä, että alkuperäinen säilyy koskemattomana, vaikka kuvaisitkin jpg-muodossa. En puutu tässä tarkemmin raw/jpg-keskusteluun, jos asia kiinnostaa sinua, voit lukea siitä netin valokuvausaiheisilta nettipalstoista tai tästä blogikirjoituksestani:
https://paivakirja.asentopaikka.fi/2010/07/13/raakaa-pelia/
Sanottakoon tässä sen verran, että vastoin yleistä luuloa raw-kuvien käsittely ei ole jpg-kuvien käsittelyä työläämpää silloin kun käytössä on Lightroomin tapainen ohjelma: se on itse asiassa helpompaa. Muotkan 800-kuvan siirtäminen kamerasta kuvankäsittelyn kautta www-sivuille 29-kuvan esitykseksi kesti noin tunnin. En yleensä jaksa analysoida kuvia kovin kauaa, vaan annan ensivaikutelman pitkälti ratkaista, mikä kuva julkaistaan ja mikä ei.
Entä tietokonelaitteisto? Tärkeintä kuvankäsittelijälle on riittävän suuri näyttö ja uudet 24-tuuman lcd-näytöt ovat hyvin edullisia. Minulla on tällä hetkellä kaksi näyttöä. Lightroom pystyy käyttämään niitä molempia yhtä aikaa. Vakavampi harrastaja tai ammattilainen investoi luonnollisesti 30-tuuman laadukkaaseen näyttöön, joka maksaa sitten helposti yli 1000 euroa. Oma kalustoni on halpaa perustasoa.
Lightroom 3 ohjelmisto kahdella näytöllä. Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi.
Tietokoneen näytöllä ei juuri ole käyttöä kuvankäsittelyssä, jos se ei toista kuvaa oikein. Kontrasti, värikylläisyys jne, eivät ole automaattisesti näytössä kohdallaan, vaan näyttö on kalibroitava. Vaikka näytön kalibrointi silmämääräisesti on parempi kuin ei mitään, eivät perustason kolorimetrit maksa kuin alle 100 euroa. Jos on sijoittanut 1000 euroa järjestelmäkameraan, kannattaa sijoittaa 100 euroa näytön kalibrointilaitteeseen. Itse omistan (nyt jo vanhentuneen) Spyder2 kalibrointilaitteen.
Kalibrointi voi tuntua hankalalta ja sitä se silmämääräisesti tehtynä onkin, mutta automaattisen kalibrointilaitteen avulla se on todella helppoa ja lopputulos on vaivan arvoinen.
Pääpiirteissään työn kulku on seuraava.
1. Kuvien tuonti kamerasta Lightroomiin ja uudelleen nimeäminen, varmuuskopion teko
2. Selvästi epäonnistuneiden ja duplikaattien poistaminen
3. Siivoaminen: poista ainakin puolet kuvistasi
4. Hyvien kuvien valinta ja merkitseminen
5. Hyvien kuvien kuvankäsittely
6. WWW-esityksen valitseminen hyvien joukosta
7. Vienti (export) www-esitykseksi
Kuvien uudelleen nimeäminen kannattaa. Lightroom nimeää haluttaessa arkistoon tuodut kuvat automaattisesti. On paljon helpompaa jälkikäteen hallita kuvia joiden nimi on muotoa “2010-08-20-Paistunturit-021” kuin vaikkapa “_DSC9782”. Ensimmäinen vaihe on lähes täysin automaattinen. Tuontivaiheessa Lightroom tekee haluttaessa varmuuskopion kaikista alkuperäisistä kuvista. Itse varmistan kaikki originaalit ulkoiselle kovalevylle, jonka jälkeen ne voi unohtaa, toivottavasti lopullisesti.
Vaiheessa kaksi tuhoan Lightroomista kaikki selvästi epäonnistuneet ja muuten merkityksettömät kuvat. Kolmosvaihe on henkisesti vaikeampi. Pyrin siihen, että esimerkiksi 1000-kuvasta jää jäljelle 250. Tuhoan ensin puolet ja toisella katselukerralla toisen puolen. Aina en onnistu vähentämään kuvia 25%:iin, mutta se on minusta hyvä tavoite. Kiität itseäsi varmasti jälkeenpäin, jos tässä säännönmukaisesti onnistut. Jos jostain syystä halua palata kaikkiin alkuperäisiin, voi niitä kaivella ulkoisesta varmuuskopiosta, mutta en ole vielä koskaan tehnyt sitä. Kuvia on nykyään niin paljon, että on hyvä oppia “unohtamaan” niistä suurin osa.
Nelosvaiheessa merkitsen selvästi hyvät tai mielenkiintoiset kuvat tähdellä. Näistä kuvista muodostuu lopullinen esitys. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kuvien lukumäärä ei saisi olla liian suuri. Alle 50 kuvaa on vielä turvallinen määrä näyttää, mielellään selvästi vähemmän. Muista sääliä lähimmäistäsi ja itseäsi. Pienellä kuvien määrällä on myös se hyvä puoli, että näin tulet näyttäneeksi vain parhaista parhaat ja kuviesi laatu tavallaan automaattisesti paranee.
Kuvankäsittelyä ei ole mielekästä tehdä muuta kuin kuville, joita aiot käyttää johonkin. Värien, kontrastin yms tarkistaminen ja muokkaaminen on Lightroomissa nopea toimenpide. Kuvamanipulaatiota ei ole tarkoitus tehdä, eikä Lightroom siihen sovellukkaan.
Lightroom tekee parhaista kuvista automaattisesti www-esityksen, jonka voi vain kopioda nettiin. Jos käytät ilmaisia nettipalveluita, voi jonkun muun ohjelma käyttäminen, esim Picasan, olla mielekkäämpää.
Yleensä lopputuoksena on joukko kuvia, jotka kehtaa näyttää ja itsekin katsoa. Muihin kuviin, niihin 950:een muuhun, ei tule juuri koskaan palattua, muuta kuin erikoistapauksissa.
Kerran vielä minusta oleellisin asia: kuvaesityksesi paras ystävä on “delete”-näppäin. Kun näytät vähemmän, esitykseni paranee automaattisesti.
Tarkoitukseni ei ole opettaa kuvankäsittelyä, siihen löytyy materiaalia ja parempia opettajia netistä. Paperikuvia tai kuvakirjoja en juuri harrasta. Ainoat paperikuvat ovat muutamat minusta kaikkein parhaat kuvat, jotka olen kehystänyt seinälle.
Ja vielä: tämä ei ole oikea tapa tehdä asoita, tämä on minun tapani. Artikkelissa mainitut ohjelmistot ja laitteet ovat vain esimerkkejä, eivät ainoa vaihtoehto.
Päätin pähkäilyn jälkeen tilata Karhun OptiGrip eräsukset. Optigripissä on uudenlainen pitopohja, joka ei kuulemma vaadi ollenkaan huoltoa. No, jää nähtäväksi mitä tulee.
Suksia ei ole kaupoissa, mutta niitä on odotettavsissa muutaman viikon sisällä.
Uusien välineiden ostaminen ei ole aina tarpeellista, mutta nämä nyt tänä talvena ovat. Luulenpa saappaiden ja suksien hankinnan olevan tässä useiksi vuosiksi eteenpäin.
Varusteiden hankinta konkretisoi lähestyvän hiihtovaelluksen ja poistaa epäilykset siitä, kannattaako reissuun lähteä ollenkaan. Olen ollut kahden vaiheilla, siirränkö talviloman kesäksi, mutta asia lienee näillä uusilla hankinnoilla päätetty.
Mihin sitä sitten huhtikuussa hiihtelisi?
