Asentopaikan päiväkirja

Retkeilyä ja valokuvausta

Tunturien ikuinen vaeltaja

· Lappi, Vaellusfilosofia

Ukon tikkuisesta parrasta valuu pitkiä vesinoroja siinä rohjottaessaan nuotiolle kyyristyneenä, selässään resuiset rinkan riekaleet, päällä kauhtunut hiihtoanorakki ja jalassa irvistävät kumisaappaat, joiden rei’istä kurkistavat mustat töppöset. Ne ovat ehkä joskus olleet käsinkudotut saapassukat, hienointa villaa. Ukon jalastaan hylkäämät sukset lojuvat närettä vasten hujan hajan. Eräsiteiden hihnat roikkuvat katkeamaisillaan ja rispaantuneina.

Anorakin selkämys höyryää.

Ukko oli ilmestynyt kuin aave tunturin suunnasta. Olisi varmaan saanut hiihdellä huomaamattani tulille saakka, ellei koira olisi päästänyt metakkaa. Ensin se oli nostanut ystävällisen tervehdyshaukun ja rientänyt häntäänsä heiluttaen vierasta vastaanottamaan, mutta äkkiä kääntynytkin kiljahtaen takaisin. Nyt se päivystää muristen männynkäppyrän takana eikä suostu enää lähestymään kuvatusta.

Nuotio liekki lepattaa ja sen väri näyttää muuttuvan siniseksi ja sen lämpökin katoavan, kun ukko vähän väliä yskien ja köhien kumartuu lähemmäksi, tuijottaa tuleen ja kyhnyttää kainaloaan, ryystää nenäänsä. Sitten suoristautuu taas huokaisten. Leuat jauhavat tyhjää ja välistä jäätyneiden kulmakarvojen alla välähtää, kun säikähtänyt katse kääntyy tunturiin tulojälkiensä suuntaan, jotka kylmän pohjoistuulen lennättämä lumi on jo lähes ennättänyt peittää.

— Vieras se vain hiihtää myöhään. Mistäpäs hän nyt tulee ja mihin on menossa? kysyn varovasti.

— Tulenpahan vain tuolta…mistä tulen, ukko urahtaa, heittää rinkan selästään, puistelee kuuraa parrastaan ja hiihtoanorakistaan ja heittäytyy sellaisenaan pitkälleen louteen alle nuotion paisteeseen. Rinkkansa hän vain vääntää päänsä alle.

Ja kohta kuuluu louteen alta kova kuorsaus.

En tiedä mitä ajatella oudosta vieraasta ja istun kauan hiljaa tulilla, kunnes alkaa tuntua siltä, että minunkin olisi vetäydyttäva teltan suojaan. Ajatus nukkumisesta, ukon kuorsatessa louteen alla, tuntuu sietämättömältä. Tuuli on vähän yltynyt ja lennättää lunta ja jääkiteitä. Äkkiä huomaan, että ukon sukset, jotka aiemmin olivat retkottaneet puuta vasten lojuvatkin nyt maassa, ikäänkuin lähtövalmiina kärjet osoittaen tunturiin. Vaikka pyry oli jo peittänyt kokonaan äijän tuloladun, ovat kuluneet, pitkät eräsukset aivan puhtaat lumesta.

—

Tunteehan koko lapinkulkijoiden joukko, monikin tyhjänkävelijä, Heikun Peten, tunturien ikuisen vaeltajan. Peten, joka vain tulee, mutta ei viivy.

Tietävät tunturien kävijät senkin, että hän ei ole aina näin vaeltanut. Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun Pete kerran, mikä lie pahalainen viekotellut, varasti autiotuvalla Veikon, kiukkuisen vanhan vaeltajan retkikeittimestä kahvan, sieppasipa vielä paketin homeista näkkileipääkin. Mutta vanha Veikko, savusilmä, äkkäsi kohta, että tuvassa oli käyty ja viety. Veikko kokosi kouraansa kiehisen lastuja ja puhalsi kolmasti ilmaan ja kirosi, että kuultiin:
—  Kyllä se, kortto, saa ikänsä vaeltaa jos ei vain tuo takaisin. Nyrkkejään kohotellen ja heristellen äijä vielä ähisi:
—  Ja näihin kouriin on ne tuotava!

Kuulipa Heikun Petekin netissä puhuttavan Veikon kirouksista ja pahoin hätkähti. Mutta kohta vain nauroi ja sanoi:
—  Katohan vanhaa hampaatonta köyryä, kun yrittää vielä noitua. Kukahan tässä nyt rupeaa tunturia laukkomaan, kun on jo vaellukset tältä vuodelta vaellettu.

Mutta kun Heikun Pete sitten illalla on järjestelemässä vaellusvälineitään, iskee häneen kamala levottovuus. Ilta näyttää erityisen synkältä ja pimeältä ja on kuin jokin suuri paha olisi aivan lähellä, jotakin tulossa tuolta mustasta tunturista.

Mikä sieltä on saapumassa, tuleeko nyt tuho?

Sitten Pete sävähtää, ulvahtaa kuin ammuttu hukka, sieppaa suksensa ja lähtee hiihtämän kuin olisi vainolainen kintereillä.

Siitä alkoi Heikun Peten vaellus. Joka yö, kun puoliyö lähestyy, tulee Petelle käsky: – Nyt lähdetään.

Ja Peten pitää lähteä, oli sää mikä hyvänsä, mihin vuodenaikaan tahansa.

Arvaa Pete, että vanha Veikkohan se on, joka panee miehen matkaan pitkin yötä. Etsii varastamansa keittimen kahvan ja ostaa uuden näkkileipäpaketin. Yrittääpä Pete kierrellä autiotuvilla ja leirinuotioilla Veikkoa etsimässä, mutta sanovat tämän menneen menojansa, minne lie hävinnyt, lie vaikka kuollut kiroineen.

Tyhjin toimin, vääntynyt keittimenkahva ja näkkileipäpaketti rinkassaan, äijä surkeana jatkaa yöllistä vaellustaan, jolla ei ole loppua. Enää ei ole Heikun Peten kirojen pyörryttäjää, eikä lie vanha vaeltajakaan niitä peräyttänyt. Ala mennä nyt vaan niin kauan kuin jaksat! ja kanna taakkaasi.

Sanotaanpa, että on Pete yrittänyt riistää hengenkin itseltään, mutta vanha Veikkopa ei anna! Aamuhämärissä kerran oli Pete päättänyt heittää rinkkansa syvään kuruun ja syöksyä itse perässä lopettaakseen kurjuutensa, mutta niin vain oli Pete-paran pimeässä täytynyt ponnistella kurun pohjalle etsimään synnintaakkaansa aamuun asti ja sonnustautua jälleen ruukaltamaan kuin ennenkin.

Vääntyneen keittimen kahvan ja homeisen näkkileipäpaketin varkaan ei ole lupa sortua tunturin kuiluunkaan.

—

Kun vielä värjöttelen sammuvan tulen äärellä vanha tarina mielessäni keskiyön hetken lähestyessä, hätkähtää äijä äkkiä hereille, puistelee karvaista kuontaloaan ja sähähtää:
—  Tuolta se tulee!

Kiireesti sonnustaa hän rinkanresun selkäänsä, menee juoksujalkaan suksilleen, sieppaa sauvansa ja on samassa jo tiessään. Tuisku saattelee lähtijän kantapäitä.

Koira palaa pää kierossa ja häntä koipien välissä takaisin asennolle ja nopeasti peittää yltyvä purku ukon äkäisen lähdön jäljet.

Väsynein voimin kulkijaparka yhä vain joka ilta, kun muut vaeltajat paneutuvat telttoihinsa ja makuupusseihinsa, vääntää selkäänsä kurjan taakkansa ja pahan ajamana painuu yöhön. Vaikka ei tahdo enää jalka myöten antaa, eikä henki keuhkoissa kulkea, sittenkin vain pitää mennä köpittää. Yskien ja köhien…

Sillä tunturienmaan kirot ovat kamalat ja pyörtämättömät.


Samuli Paulaharjua mukaillen muistiin merkinnyt:
— tyy

Tarina on pastissi eli muunnelma Samuli Paulaharjun kertomuksesta Tunturien ikuinen vaeltaja. Alkuperäinen löytyy Paulaharjun kirjasta “Tunturien yöpuolta”. Se on saatavilla netistä ilmaiseksi osoitteesta: http://www.doria.fi/handle/10024/59691

Virtuaalisaapastelua

· Retkeilyvarusteet

Kun useilta tahoilta kuulin, että Suomen Kumitehdas lopettaa tai on jo lopettanut  Rokka-saappaan valmistuksen, tilasin äkkiä parin itselleni. Ainakin tehtaanmyymälästä niitä vielä saa vielä tälläkin hetkellä.

http://www.reinokauppa.fi

Onhan Rokat massiiviset kengät, mutta luulen niiden sopivan omaan talvivaellustyyliini. Hyvältä näyttää ja hyvältä tuntuu.


Seuraavaksi hankinnassa uudet sukset 210 cm:n Lapponioiden tilalle.

Pitsamiehen uusivuosi

· Sapuskat, Yleiset · 4 kommenttia

Sain joululahjaksi uuden pitsakiven. Uuniongelma on ratkaistu, nyt voi keskittyä pohjan täydellisyyden hiomiseen.

Huolellisesti valmistellen

..pitsa paistuu

..ja on valmis

Kivellä on väliä.

Paistoaika tasan 5 minuuttia 300 asteisessa uunissa.

Kolme erilaista täytettä tänään:

– Homejuusto, meetvursti, ananas
– Tuore mozzarella, meetvursti
– Katkarapu, tonnikala

Kaikissa mozzarellaraastetta ja tomaattia tietysti. Oreganoa halukkaille. Joku oli unohtanut valkosipulin.

Saa lisätä Blair’s After Death soosia jos haluaa.

Teelusikallinen tätä taikalientä  vastaan noin pullollista tabascoa tai ämpärillistä jalopenoja.

Joulukortti

· Yleiset · 4 kommenttia

Joulukortti kaikille Asentopaikan lukijoille. Kiitollisuudella ja ihmetyksellä totean, että näillä sivuilla käy tätä nykyä noin 100 lukijaa päivässä.

Kiitos kaikille lukijoille menneestä vuodesta. Vaikka kirjoittelussa onkin ollut hiljaiseloa, on uusia juttuja lapinhulluille taas odotettavissa ensi vuonna.

Hyvää joulua.

Lämmikettä

· Sapuskat · 3 kommenttia

Taas kerran sisäistä lämmikettä etsiessäni käännyn itämaisen reseptin puoleen. Kanavindaloon maustamisessa on neljä astetta:

– Mieto
– Tujakka
– Tulinen
– Sula laava

Miltä tämä teistä näyttää?

Maskeerattu kansallispuisto

· Yleiset · 6 kommenttia

Minulla on pakkomielteinen tapa rajata ihmisen jäljet pois kuvistani. Ehkä siitä pitäisi luopua, mutta en vaan osaa.

Ne, jotka ovat käyneet Sinisillä Vuorilla tietävät miltä siellä oikeasti näyttää, mutta kameralla muistot voi rajata vaikka tällaisiksi:

http://www.asentopaikka.fi/australia/2010/

Järjestelmä ei kulkenut mukana tällä työmatkan kylkiäisenä tehdyllä päiväretkellä, mutta kirkkaana päivänä pokkarillakin saa liikkumattomasta maisemasta kelvollisia (maskeerattuja) muistikuvia.

Australialainen luonto kuhisee käärmeitä, hämähäkkejä, iilimatoja. Mikä pettymys, kun ei edes pienen pientä juotikasta takertunut pohkeeseen luontopolulta.

Pakkasruokaa

· Sapuskat, Yleiset · 6 kommenttia

Pakkaspäivänä saattaa hyvinkin maistua tulinen intialainen curry. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen curryn kanssa, jota saan pussista lähikaupan maustehyllystä.

Curry ei oikeastaan tarkoita mitään. Nettilähteiden mukaan sillä ei ole hindinkielistä vastinetta, vaan se on brittiläisten siirtomaaherrojen keksimä sana tarkoittamaan erilaisia intialaisia maustettuja ruokia.

Vindaloo on curry, joka on “tulisen mausteinen”.  Semmoisen eineen voi hyvinkin laatia arktisessa suomalaisessa pakkasillassa.

Lammas vindaloo (puolenkymmentä annosta)

600 g Lampaanlihaa
2 isoa sipulia
0,5 dl oliiviöljyä
1 dl punaviinietikkaa
Lihaliemikuutio
Ruokalusikallinen ruokosokeria
suolaa
2 valkosipulia
Ruokalusikallinen raastettua tuoretta inkivääriä
1 tuore tulinen chilipaprika (esimerkiksi habanero) tai niin monta kuin sielu sietää

1 tl  juustokuminaa (eli jeeraa, ei tavallista kuminaa!)
2 tl  sinapinsiemeniä
1 tl  jauhettua korianteria
0,5tl kaardemummaa
1 tl  kanelia
2 tl  kurkumaa

Sipuli, valkosipu, chili ja inkivääri kuullotetaan oliiviöljyssä. Sekaan lisätään mausteet: juustokumina, sinapinsiemenet, korianteri, kaneli ja kurkuma. Sekoitetaan ja lisätään kuutoitu lampaanliha. Kun liha on kevyesti ruskistunut, lisätään sokeri ja lihaliemikuutio sekä 1 dl vettä. Suolaa voi lisätä maun mukaan. Haudutetaan 1,5 tuntia, kunnes vesi on lähes haihtunut.

Tarjotaan riisin kanssa. Valitettavasti naan-leivän teko kotioloissa on yhtä haastavaa kuin pitsan (siis ei mahdotonta),  joten se jäi tällä kertaa tekemättä. Fuusioruuan omaisesti nautitun lammasvindaloon kanssa käytettin sammuttimena vehnäpatonkia ja luonnonjugurttia.

Ruokajuomaksi kevyt lagerolut tai kivennäisvesi.

Onneksi kaupasta ei löytynyt tähän reseptiin kaavailtua Bih Jolokia chiliä (jota vielä viime viikola oli hyllyssä),  joten kukaan ei tarvinnut sairaalahoitoa aterian jälkeen.

Mitenköhän laatiutuisi fuusioruoka tyyliin porovindaloo? Uuden vuoden voisi avata sellaisella erilaisella eineellä, jos ei muuten, niin piruuttaan.

Olen unohtanut

· Irtiotot

Tähän aikaan vuodesta,
kun tuntuu, että kesään on äärettämän pitkä aika,
en enää muista miksi haluan tunturiin.

Olen unohtanut.

Ensimmäisen pälven aikaan halu taas ehkä palaa,
mutta miten voisin olla siitä varma
juuri nyt?

Entä jos en muistakkaan?

Jos en muista,
niin onko silloin Lapin taika murtunut
ja hulluus parantunut?

Vai jäänkö tällaiseksi?

Ei Lappiin heinäkuussa

· Lappi, Vaellukset · 4 kommenttia

Pari vuotta sitten päätin, että heinäkuu vaellusaikana saa jäädä, enkä olekaan keskikesällä Lapissa käynyt sitten heinäkuun 2008. Vaelluspäiväkirjasta voi lukea, että viimeisellä keskikesän reissulla ötököitä oli yli oman tarpeen. Aloin kokea jonkinlaista passivoitumista ja ötököiden paljous alkoi tuntua merkittävältä vaellusmukavuutta alentaneelta tekijältä. Ehkä se johtuu iästä, koska aiemmin en ollut pitänyt sitä ongelmana, olipahan vain osa seikkailua.

Katselin vanhoja valokuvia ja muistinkin taas, miksi keskikesä oli aiemmin suosikkini. Näissä valokuvissa näkyy yksi syy. Kaldoavin soilla on heinäkuussa muutakin kuin hyttysiä.


Kukkia, linnunlaulua ja valoa, valoa, valoa.

Ei kesäkuun alussa tai loppukesässäkään mitään vikaa ole, onpahan vain erilaista. Jotenkin on alkanut kiehtoa ajatus kokonaisesta Lapissa vietettävästä vuodesta, vaikkapa keväästä kevääseen. En tiedä, miten selainen voisi edes teoriassa toteutua, mutta ainahan asiaa voi pohtia. Marraskuun pimeyteen sopiia aina muutama unelma.