Moderni fysiikka on selvittänyt maailmankaikkeuden arvoituksia enemmän kuin ihminen osasi aiemmin niitä edes kuvitella. Se ei kuitenkaan ole kyennyt selvittämään mitä niinkään arkipäiväiseltä tuntuva asia kuin aika on. Esimerkiksi, kuinka nopeasti aikaa kulkee? Sekunnin sekunnissa? Mitä ihmettä se voisi tarkoittaa. Mikään fysikaalinen teoria ei vaadi, että aikaa kulkee eteenpäin tai edes sitä, että se kulkee ollenkaan. Jos se kulkee, niin yhtä hyvin se voisi kulkea taaksepäin.

Yleinen suhteellisuusteoria hylkää ajatuksen absoluuttisesta ajasta ja kosmologian aikakäsitys onkin ymmärrettävä niin, että kaikki ajanhetket ovat olemassa aika-avaruudessa. Ei ole olemassa mitään yhtä kelloa, jonka mukaan joku tapahtuma alkaa tai se loppuu. Siksi on järkevintä tarkastella fysikaalista todellisuutta aika-avaruutena, jossa aika on ikäänkuin valmiiksi levitetty eteemme, mutta se ei kulke minnekään. Silti ajanhetket ovat sidoksissa toisiinsa merkillisen kausaalisuden, syyn ja seurauksen kautta. Ajalla siis näyttäisi olevan suunta, mutta kuinka suuntaa voi olla olemassa jos aika ei oikeasti kulje?

Joskus vaelluksella tuntuu siltä, että erämaakokemus on kokoelma välähdyksenomaisia, pirstaleisia palasia, joiden järjestyksestä ei ole tarkkaa kuvaa ennenkuin sitten lopuksi, jolloin kokonaisuus asettuu aika-avaruuteen omalle paikalleen. Sen jälkeen mihin tahansa ajanhetkeen voi palata ja tarkastella sitä hetkeä erillään, irrallaan menneistä tai tulevista hetkistä, tai sitten laajemmin, syyn ja seurauksen näkökulmasta, kokonaisuutena. Riippuen siitä, miten tuokiokuvaa katsoo se saattaa näyttää hyvinkin erilaiselta.

Ailigasjänkä

– Laita auto siihen vaan, ei ole kenenkään tiellä. Lapinmiehen suu leviää naurusta kun hän jatkaa,
– Mutta jos tulee tuisku, niin juhannuksena vasta autosi pois saat. Pitääkö suksi?

Ura on kova ja helppo hiihtää, mutta sen ulkopuolella hanki imaisee suksen puolen metrin syvyyteen. Aurinko näyttäytyy hetkeksi. Pulkka kaatuu, en pidä kiirettä sen nostamisella, istun hetkeksi.

Sitten poroaita vie taas kelkkauraa ja minua. Sitä on helppo hiihtää, mutta se ei rauhoita. Tunturi kutsuu ja eksytän itseni uralta, mutta hanki kantaa vain hetken. Voimat loppuvat.

Telttayö.

Njavgoaiville

Hanki on pinnalta kova yön jäljiltä, lähden varhain matkaan.

Maisemat ovat tutut, vain väri on taas vaihtunut. Tuonko katajan vierestä kävelin 10 kuukautta sitten? Nyt siitä näkyy vain latva, hädin tuskin sitäkään. Hanki ja pakkanen hoitavat puutarhaansa.

Siteen hihna on rikki. Tiesin lähtiessä, että se pitäisi korjata, mutta en viitsinyt. Puolessa matkassa se katkeaa.

Perillä tupa ei lohduta, sillä se muistuttaa toisista, niistä joita ilman hiihtäjä on tullut tänne olemaan. Kesällä kävelin tästä ohi ja toivoisin nytkin sen tehneeni, mutta olen soseen ja uran vanki. Tuvalla saksalainen pariskunta. Puhelen hetken, sosetta valittelevat hekin.

Vaikka vieraat lähtevät, en jää tuvalle, haluan nukkua rauhassa. En suunnitellut tällaista vaellusta.

Palaan uralle. Lentokeli, kantaisiko hankikin? – Joku on tuossa kaatunut, tunari. Siihen kaadun minäkin, samaan ansaan.

White out

Aamulla on pakkanen ja hanki on jäässä. Lumiankkurit ovat takertuneet lumeen. Olen huolimaton ja rikon yhden lapiolla. Muovinpaloja. Toivon, että saan kaiken kerättyä pois.

Saksalaiset ovat taas kammilla, hidasta porukkaa lähtemään. Heillä on sama suunta kuin minulla. En viitsi asiaa nyt harmitella, suunnitelmaa ei oikein voi vaihtaa. Olen saanut tiedon, että tunturissa lumi kantaa. Informaatiotulvan aikakautena on tietoa vaikea paeta. Olen lakkannut yrittämästä.

Riuhtaisen ahkion tunturin suuntaan, lakeuden yli.

Sitten maailma muuttuu valkoiseksi. Onko aikaakaan olemassa ilman kontrastia, ilman vertailukohtaa? Jos ei, niin onko mahdollista, että jään tähän valkoiseen olemattomuuteen lopullisesti, pettävien aistien vangiksi?

Jokilaakso on kasvattanut lumilipan, joka whiteoutissa näyttää valtavalta, enkä oikein näe minkä korkuinen se on. Rämmin jokivartta ylöspäin, upottaa. Lumikengät jalkaan ja ylos kohdasta joka näyttää loivemmalta, mutta en oikein tiedä onko se.

Jokin lentää, vai pysyykö se paikollaan? Piste ilmassa vai lumella? Kun käsitystä etäisyydestä ei ole, aivot keksivät omiaan. Piste pysähtyy, muuttuu lumen läpi törröttäväksi oksaksi. Sen paikka on nyt tässä aika-avaruuden hetkessä, tuossa noin.

Toinenkin piste, vai onko niitä kaksi? Lisää ajattomuuteen hukkuneita harhanäkyjä vai laskeeko joku mutkamäkeä tunturissa. Kyllä siinä on kaksi hiihtäjää, ahkiot perässään. Se on Tuire ja miehensä, jo paluumatkalla. Seuraa lehden toimituskunnan pikakokous valkoisen olemattomuuden keskellä, ennenkuin kylmä pakottaa meidät tahoillemme. Eikä kukaan muista valokuvata. Katoaako hetki, jos siitä ei jää todistetta, jälkeä?

Ajattoman hetken olen taas yksin ja seuraan latua, jonka viiimein kadotan jokilaakson harmauteen. Joki on jäätynyt siniseksi. Onko tuosta kulkenut ahmatti, latustellut levein kämmenin?

Kämpällä ole ketään, mutta tiedän saksalaisten seuraavan perässä. Ajatus häiritsee, mutta en voi sille mitään. Kaipa yhden yön pärjään seurassakin, omituinen eläjä.

Tunturissa

Pitkä aamu ja pitkään nukkuvaa seuraa. Hiiviskelen ulkona. Kämpän huussi pursuaa lunta ja paskaa.

Katson kämpän seinustalle laitettuja suksia. Miksiköhön olen ollut huolestunut, että sukseni ovat erämaahan liian lyhyet. En ole enää, kun näen millä niksmanni tunturiin hiihtää. Mikäs noilla kovalla hangella on mennessä, mutta entä soseessa? Kertoivat hiihtäneensä ensimmäistä kilometriaan kolme tuntia. Minulla taisi olla ihan helppoa sittenkin.

Lähtevät lopulta ja jään yksin, nousen tunturiin. Pilvet peittävät maisemaa, mutta näen palan sinistä taivasta.

Sitten, pilvien revetessä, aurinko piirtää maiseman unenomaiseksi valon terävällä siveltimellä. Se paljastaa tunturin viivat ja kaarteet, jokaisen ainutlaatuiseksi tekevän muodon. Tuntuu siltä, kuin katsoisin Lappia ensimmäistä kertaa. Seison kauan hiljaa, kunnes näky oli ohi. Tai ehkä se jää olemaan, minä vaan siirryn muualle.

Voiko ajan pysäyttää? Jos sen voisi, niin sitä ei huomaisi mitenkään, joten sillä ei ole väliä. On aina siirryttävä seuraavaan aika-avaruuden pisteeseen. Kukaan ei tiedä miksi. Ehkä sen takia, että muuten emme tietäisi olevamme olemassa. Tai ehkä vain kuvittelemme siirtyvämme ja se illuusio näyttää meistä ajalta. Ehkä olemme aina siellä, missä kerran olemme olleet.

Nousen tunturiin, mutta Kuivi on sumun peitossa ja sinne en haluakaan mennä.

Käännyn takaisin valoon ja kierrän matalamman tunturin. En kerää tunturinhuiputuksia, enkä tiedä miksi pitäisi mennä johonkin tiettyyn paikkaan, vain koska muutkin käyvät siellä. Ei vaellus ole menemistä, se on olemista.

Lasku takaisin kämpälle on pitkä ja riemukas, lapsenomainen. Lasken mutkille, että se kestäisi mahdollisimman kauan.

Kämpällä katto vuotaa, lattia lainehtii ja ilma on kostea. Laitan tippujen alle sangon ja pesuvadin. Pling, pling, pling. Rakennan äänenvaimentimen, että saisin nukkua.

Jokin liikkuu ratonrajassa, lattian alla ja puuvajassa. Kuivin maahiset pitävät minua hereillä.

Korkea reitti

Herään varhain. Taas kämppäpainajaisia.

Vedän ahkion kämpältä ylös tunturiin. Aurinko häikäisee minut lähes sokeaksi ja aurinkolasit ovat hassusti vääntyneet, en saa oikein niitä korjattua. Olkoot taskussa sitten, vedän huppua silmille.

Huikaiseva hiihto valossa.

Kammilla taas saksalaiset. En jaksa seurustella, vaan jatkan matkaa ja hiihdän koivikkoon, niin pitkälle kuin lumi kantaa.

Väsyttää. Loue on liian pystyssä ja näen, että lumi sataa sisään jos yöllä tuulee, mutta minulla ei ole intoa korjata mitään. Nukun nyt tähän.

Kiimainen kettu rääkyy kevättä. Nukun hyvin ja rauhallisesti.

Tupa

Aamulla herään aikaisin, puran leirin ja lähden eteenpäin. Hiihdän hyvin hiljaa, mitään kiirettä ei ole. Silti matka loppuu liian nopeasti.

Myös erämaa loppuu tähän ja edessä vain paluu. Mutta tupa on tyhjä, vaikka olen jo mottorikelkkojen maailmassa: Luomusjärvillä on rauhallista.

Jostain syystä nukun levollisesti, ehkä Ruktajärven maahiset ovat minut jo armahtaneet.

Olen viimein saavuttanut tilan ajassa ja avaruudessa, jossa tunnen viettäneeni Lapissa riittävästi aikaa, enkä tunne haikeutta kotimatkan alkaessa. Minulla on tavattoman vahva tunne siitä, että tämä tila saattaa kestää parisenkin viikkoa.

 

>> Lisää kuvia tältä reissulta

Valokuvaaminen on monelle kulkijalle tärkeä osa luontokokemusta, niin myös minulle. Kuvaajina meistä vaeltajista on moneksi: Jotkut kuvaavat satunnaisesti, toiset dokumentoivat matkaa pikkutarkasti. Joillekin valokuvaaminen on retken pääasia ja kuvien tekninen ja visuaalinen laatu tärkeä. Itse pidän itseäni lähinnä dokumentoijana.

Olen harrastanut valokuvausta 70-luvulta asti, mutta harrastuksessa oli pitkä tauko johtuen siitä, että valokuvaamisesta tuli 80-luvulla sivutoimi opiskelun ohella, enkä motivoitunut enää uudelleen harrastukseen ennenkuin vasta vuosia myöhemmin. 80-luvulta ja 90-luvun alustakin löytyy lapinreissuja, joita on dokumentoitu vain vähän tai ei ollenkaan. Tämä on tietenkin jälkeenpäin harmittanut.

Nykyään oma valokuvaamistapani on lähinnä reissun dokumentoimista, ei itsetarkoitus. En ole kovin innokas heräämään auringonnousuun tai muutenkaan etsimään tarkoituksella parasta mahdollista valoa. Jos hyviä kuvia joskus tulee, olen vain sattumalta ollut paikalla. Mitä kukin reissukuviltaan hakee, on jokaiselle henkilökohtainen asia niinkuin sen pitää ollakin.

Tämän artikkelisarjan tarkoituksena on kertoa omista kokemuksista ja valinnoista vaellettaessa kameran kanssa. Itse valokuvausta näissä artikkeleissa ei ole tarkoitus opettaa, sen jätän oikeille ammattilaisille.

 

Kuvauskalusto

Millaisella kalustolla vaellukselle sitten pitäisi lähteä? Millainen kamera on hyvä tai mitä muuta varusteita on oltava mukana?

Ensimmäisillä vaelluksilla kuljetin mukana järjestelmäkameraa ja kokonaista alumiinista tarvikelaukkua rinkan yläputkeen sidottuna. Jälkeenpäin ajatellen homma tuntuu järjettömältä, mutta ilmeisesti tuohon aikaan oli energiaa ja intoa niin, että rinkan painoa ei tullut juuri pohdittua. Kun valokuvausharrastus hiipui, kamera vaihtui peruspokkariin tai jäi kokonaan kotiin. Tilanne muuttui digitaaliaikana. Olen kuvannut pelkästään digikameralla vuodesta 1999 lähtien.

Vuonna 2006 palasin järjestelmäkameraan. Olen aina ollut Nikonin käyttäjä ja siksi tuolloin uusi D80 oli oikea valinta. Olin lupaillut itselleni digijärkkäriä siinä vaiheessa, kun riittävän hyvän systeemin saa 1000 eurolla. Ihan ei budjetti riittänyt, mutta niinhän se aina on, että harrastus vie mennessään. Kameraan saa upoamaan rajattomasti rahaa. Siksi kannattaakin tarkkaan harkita mihin kameraa tarvitse ja kannattaako siihen sijoittaa tuhansia euroja, vai riittääkö omaan tarkoitukseen sadan euron kompaktikamera. Jos et tiedä millaisen kameran tarvitset, osta edullinen. Kameran merkillä ei ole niinkään väliä kuin sillä, että se sopii juuri sinun käteesi ja osaat sitä käyttää. Myös halvalla kameralla saa hyviä kuvia.

Tässä muutamia hyvin erilaisilla (digi)kameroilla otettuja kuvia.

Kuvat on otettu seuraavilla kameroilla: vuoden 1999 mallia oleva Canon A50 kompakti (1.3 megapikseliä), Nokia E90 kännykkäkamera (3 megapikseliä), Canon A540 kompakti (6 megapikseliä), Nikon D80 järjestelmäkamera/ Nikkor 18-135 mm (10 megapikseliä). Mutta mikä kuva on otettu milläkin?

Tämän kokoisista kuvista on usein mahdoton sanoa, vai osaatko sinä? Ainakin weppisivuille kaikki nämä ovat riittävän hyviä. Erot tulevat esille vasta kun kuvia esitetään suuremmassa koossa. Vanhasta 1.3 megapikselin kuvasta ei saa kovin suurta paperikopiota, mutta 10 megapikselin järkkärillä otetun kuvan voi jo suurentaa melkoiseksi julisteeksi seinälle. Totuuden nimissä on tietenkin myös sanottava, että on tilanteita joissa vaatimattomalla kalustolla kuva jää kokonaan ottamatta, esimerkiksi nopeat toimintatilanteet tai vaativat valaistusolosuhteet.

Mikä kamera reissuun vai useampi?

Monilla järjestelmäkameran omistajilla on myös kevyempi taskukamera, koska aina ei ole järkevää tai mahdollista kuljettaa järjestelmää mukana. Miten on asian laita vaelluksella? Eikö ole niin, että järjestelmä on turhan hankala, eikä se ole kuvausvalmiina yllättävissä tilanteissa? Tämän ei tarvitse olla totta: järjestelmää voi kantaa mukana niin, että se ei sanottavasti vaikeuta kulkemista ja on aina kuvausvalmiina.

Itse olen käyttänyt Lowepron Off-Trail 1 vyölaukkua. Se on varsin vaivaton kantaa ja rinkan lantiovyö tukee sitä mukavasti, eikä se juurikaan häiritse patikointia. Ahkion vetovyön kanssa sama systeemi sopii aivan yhtä hyvin. Laukkuun sopii normaalista runko + kaksi lisäobjektiiviä, mutta olen vaihtanut toisen objektiivipussin suurempaan saadakseni 70-300mm zoomin kulkemaan mukana käden ulottuvilla.

Pidän normaalisti laukun kannen auki ja kameran hihnan kaulassa, jolloin kamera on kuvasvalmiina tarvittaessa parissa sekunnissa. Toki on tilanteita, esimerkiksi rankkasade tai lumimyrsky, jolloin on parempi unohtaa valokuvaus ja pakata kamera ja objektiivit vesitiiviisti.

Monet kuljettavat mukana kahta kameraa. Järjestelmää leiristä tapahtuvia kuvausretkiä varten ja pokkaria tilannekuviin vaelluksen aikana. Minäkin olen tehnyt niin, mutta olen jälkeenpäin harmitellut joitakin tilanteita, joista olisin saanut paremman kuvan järjestelmällä. Siksi olen päätynyt siihen, että pokkarin kuljettaminen on tarpeetonta ja valinnut itselleni sopivan tavan kantaa kameraa aina kuvausvalmiina vyölaukussa. Muitakin tapoja löytyy, eikä vyölaukku miellytä kaikkia.

Mitä muuta mukaan?

Järjestelmäkamera ei olisi järjestelmä, ellei siihen olisi mahdollista vaihtaa objektiivejä ja käyttää suotimia. Tallainen varustus minulla oli mukana Kevon talvivaelluksella huhtikuussa 2010:

• Nikon D90 runko
• 2 akkua D90:een
• Nikkor AF-S DX VR 18-105/3.5-5.6G ED
• Nikkor AF-S VR 70-300/4.5-5.6G IFED
• Tokina 11-16mm f/2.8 AT-X PRO
• Muistikortteja 2x2GB, 3x8GB
• Slick kevytjalusta

Vaikka nykyään kameroiden akut kestävätkin kauan, on hyvä ottaa ainakin yksi vara-akku mukaan, varmuuden vuoksi. Talvella toinen akku voi myös olla tarpeen kovilla pakkasilla, jolloin vara-akkua voi pitää lämpimässä. Objektiiveistä mukana oli peruszoomin lisäksi 70-300mm kuvanvakaimella varustettu zoom, joka on yksi mieliobjektiiveistäni. Lisäksi 11-16mm superlaajakulma, jota tosin en tällä reissulla paljoa käyttänyt. Syysvaelluksella pidin viimeksi mukanani laajakulman sijasta Sigman 1.4 valovoimaista 30mm normaaliobjektiivia, joka on hämärässä erinomainen, ilman sitä olisi jäänyt muutama hyvä kuva ottamatta. Muistikortteja minulla on aina mukana useampi. Jos käyttää vain yhtä suurikapasiteettista muistikorttia, on vaara reissun kaikkien kuvien tuhoutumisesta paljon suurempi, kuin jos kuvaa reissun aikana esimerkiksi viidelle eri kortille. Minun kuvaustavallani viikon reissulta syntyy tyypillisesti noin 500-600 kuvaa. Tämäkin on valtava kuvamassa ja sen hallinta ja arkistointi on oma taiteenlajinsa. Yllättäen tärkeintä on osata tuhota suurin osa ottamistaan kuvista. Kuvien jälkikäsittelyyn palataan artikkelisarjan myöhemmissä osissa.

Jalusta on helppo kuljettaa ahkiossa, mutta kesävaelluksilla hyvän jalustan paino on minulle vähän liikaa ja olen siksi tyytynyt vaellussauvaan kierrettävään pallopäähän, jota sitäkin käytän vain harvoin. Kuvanvakaimien aikakaudella en ole muutenkaan juuri jalustaa käyttänyt, laiskuudestani johtuen, vaikka toki jalustan käyttö olisi edelleen monissa tilanteissa ratkaisevaa kuvanlaadun kannalta. Tämänkin varusteen tarpeellisuuden ratkaisee se, miten itse koet valokuvauksen vaelluksella ja miten tärkeää se sinulle on.

Monet eivät kuljeta järjestelmää mukana oletetun hankaluuden takia tai siksi, että pelkäävät kameran vaurioituvan. Tällainen mahdollisuus on toki olemassa, mutta miksi kallis järjestelmä on sitten hankittu jos sillä ei kuvata? Olohuoneen hyllyssä kamera ei hanki hintaansa takaisin, vie se maastoon!

Seuraavassa osassa perehdytään järjestelmäkameran käyttöön, huoltoon ja säilytykseen erämaaoloissa. Mitä täytyy ottaa huomioon kylmässä ja kosteassa, että ei vahingoittaisi kallista kameralaitteistoaan.

Itsekuivatut retkiruuat ovat vaeltajalle kevyttä kannettavaa ja herkkua verrattuja valmiina ostettaviin pöperöihin. En ole itse tähän asti kuivannut muuta kuin sieniä ja hernekeittoa, mutta tarkoituksena on kuivata jatkossa kaikki retkiruuat itse, myös nelijalkaiselle, raakaruokaan tottuneelle vaelluskaverille, joka ei suostu enää teollista nappularuokaa syömään. Olen aiemmin käyttänyt kuivatukseen tavallista uunia, mutta se on hidasta hommaa ja hajuhaitat saattavat aiheuttaa keskustelua homman mielekkyydestä.

Siksi tuli tarve erilliselle elintarvikuivurille, sellaiselle johon sopisi kerralla vaellusreissulle kuivattavat eväät ja jonka voisi laittaa vaikka parvekkeelle tai autotalliin pöhisemään. Kasvisten ja sienien kuivaukseen tarkoitetut kuivurit ovat yleensä varsin pieniä, joten sellainen ei tullut kysymykseen. Kuivurin itse rakenteluun ei myöskään oikein tuntunut olevan tänä keväänä aikaa. Nettistä löytyi sitten suomalainen Sopu-elintarvikekuivuri, joka näytti täyttävän vaatimukset. Kokoontaitettavana se olisi myös helppo säilyttää.

Hankintapäätös syntyi ja kuivuri saapui parin päivän kuluttua postissa. Paketti oli todellakin pienikokoinen, kuten virallinen tarkastaja tässä toteaa.

 

Kuivuriin ei kuulu puhallinta, vaan siinä voi käyttää esimerkiksi auton sisätilalämmitintä. Tilasin kuitenkin myös kuivurin lisävarusteena myytävän, termostaatilla varustetun puhaltimen.

Paketin avaamisen jälkeen ensivaikutelma kuivurista oli jonkinlainen pettymys. Materiaalina on käytetty aaltopahvin tapaista muovia ja rakenne vaikuttaa todella heppoiselta. Nähtävaksi jää, miten kestävää materiaali on. Kuivurin hinta, 119€, antaa ainakin vaikutelman melkoisesta myyntikatteesta.

 

Kokoamisen jälkeen kuivuri seisoo paikoillaan kohtuullisen tukevasti. Kuivaustasojen asettaminen paikoilleen on kuivurin rakenteesta johtuen hieman hankalaa, vääntyilevät muoviritilät ehkä asettuvat paremmin paikoilleen, kun niissä on hieman tavaraa päällä. Puhalliin asetetaan kuivurin ulkopuolelle. Ilmavirtausta voidaan säätää yläosassa olevien säätöaukkojen avulla. Tilaa kuivurissa näyttäisi olevan riittävästi.

 

Heppoisesta ensivaikutelmasta huolimatta tärkeintä on tietenkin laitteen kestävyys ja toimivuus. Selvyyttä asiaan saadaan,kunhan seuraavan vaelluksen eväät on kuivattu. Ainakin kuivurin säilyttäminen vie vain vähän tilaa, joten tämä vaatimus on lupausten mukaan täytetty.

Käyttökokemuksia: Sopu elintarvikekuivuri – osa 2.

SOPU-elintarvikekuivuri
Valmistajan kotisivut:
http://www.soputuote.fi/pressi_01.php

Ah-hump. Lumikenkä ja jalka upposivat hankeen polvea myöten. Mikä näitä kenkiä oikein vaivasi, eikö lumikenkä ollutkaan lumella kävelyä varten tarkoitettu, ahkion painoko näin sai upottomaan! Jos en pitänyt varaani ja tallustanut tarkkaan toissapäiväistä latu-uraa pitkin, rämmin taas kuin umpisessa.

Jos olisin pitänyt sukset jalassa, ei ura upottaisi, mutta jokilaaksosta tunturille noustessa olin niin kyllästynyt suksien lipsumiseen, että olin päättänyt vaihtaa lumikengät jalkaan. Nyt huokasin, että valmistautumiseni tälle reissulle ei ollut täydellinen: minulla ei ollut mitään lipsumisenestoja suksiin auttamaan pitkiä nousuja. Ikiksellä oli nahkahihnat, jotka hän oli kietaissut suksiin siteen taakse, mutta minullapa sellaisia ei ollut. Tosin näin olinkin ajatellut: käytän lumikenkiä, jos joudun nousemaan ja sukset eivät pidä. Nämä lumikengät olivat ilmeisesti minulle liian pienet. Joka tapauksessa eteneminen niillä ei ollut aivan sitä mitä olin odottanut.  Selkä kastui.

Minulla ei ollut kokemusta sen enempää lumikengistä kuin umpihankisuksistakaan, joten nyt maksoin kai jonkin sortin oppirahoja.

 

Tunturi odotti sumussa, vältteli katsetta. Maisemaa ei ollut, niinkuin ei ollut ollut koko vaelluksen aikana, vaan olimme hiihtäneet kuin kulisseissa tai maalauksessa. Tosiaan, välillä tuli mielikuva, kuin olisimme näyttämöllä jossa joku vaihteli rekvisiittaa valkoisuuteen, koivun sinne, männynkäkkyrän tänne.

Ylempänä rinne kovettui, tuuli kylmeni ja pakkasilma juoksutti lunta paljakassa. Maiseman viimeisetkin piirteet lakkasivat olemasta, siellä täällä männynkäppyrä nojasi tunturiin. Mistä suunnasta oikein tuuli? Jos ei katsonut tarkasti ei olisi voinut arvata, että puut kasasivatkin jääkiteitä tuulen puolelle, kuin auraksi halkaisemaan ahavan. Jää keräytyi, kunnes viimein helähti maahan oman painonsa alla.

 

Nostin anorakin huppua tiukemmalle, tuuli kylmeni. Emme puhuneet mitään, koska asiaa ei juuri ollut. Mitäpä olisimme selostaneet tässä, tämän keskellä jossa oli jo kaikki.

Tunturinlaki oli pitkä ja valkoinen. Oikeastaan ei edes valkoinen, sillä näköaisti muuttui hyödyttömäksi ja kontrasti katosi. Yritin seurata tulojälkeä, tämän tästä tasapaino petti ja oli pakko katsoa jalkoihin, että pysyisi pystyssä. Välillä näytti, kuin suksenkärkeä kauempana ei olisi enää mitään.

Ilman tulojälkeä olisimme olleet kompassin varassa, mutta nyt seurasimme sitä kuin vainukoirat, vaivoin jäljellä pysyen, silmät sihrustaen ja vettä vuotaen. Eteenojennettu käsi näytti kuin sumuun typistyneeltä, kurkottaessaan kadonneeseen maisemaan, äärettömyyteen ilman pakopistettä. Ei ollut aurinkovaellus, ei sininen maisema, olipahan erilainen kokemus tämä, valkeassa unessa hiljainen hiihto.

Erilainen kuin ajatuksissa, erilainen kuin suunnitelmissa. Lie ollut erilainen, kuin nyt on muistoissa.

Joskus vaelluksella tapahtuu merkillisiä asioita. Tai ei ehkä niinkään merkillisiä, mutta mieleenpainuvia. Tätä kirjoittaessani konkreettisin muisto vaelluksesta on kipeä polvi, joka on nyt äitynyt lähes kävelykelvottomaksi. Päälaen kuhmu on jo painunut muistoksi vaan enkä ketullekaan jaksa olla kiukkuinen loputtomasti.

1. Manto-Ojan kiukkuiset maahiset

Männynlatvat taipuvat tuulessa ja karttakokoelmani pyrkii lentoon, kun tutkimme ensimmäisen päivän reittiä joka näyttää selvältä: Mantoselän suuntaan polkua pitkin. Iltapäivä on jo pitkällä, joten kymmenen kilometrin kipaisu polulla lienee tälle päivälle riittävästi.

Vaikka tuuleekin, on ilma lämmin. Koivun lehdet ovat jo aikaa sitten karisseet, mutta muuten ei tunnu myöhäissyksyltä kun lähdemme Ikiksen kanssa Kemihaarasta kohti Mantoselkää. Leveä mönkijäura on kuin valtatie, tuota mahtuu tallustelemaan kaksi miestä rinnakkain, kädet sivulla heiluen.

Huomaan pukeneeni liikaa ylle ja kohta hiki valuu kastellen paidanselkämyksen. Polku on helppo, suot ylitetään pitkoksia pitkin, mutta ihmettelemme mönkijänuria : miksi tässä on pitänyt ajaa poissa pitkoksilta, jotka on kuitenkin tehty mönkkärin levyisiksi? Ei voi ihminen ymmärtää kaikkea näkemäänsä.

Mutta kai ajelulle on olemassa hyvät perusteet, nämä lienevät välttämättömiä uria, sillä onhan tämä sentään kansallispuisto. Löytyypä suosta kaikenlasta muutakin, vaikkapa kaljatölkkejä.

Roskaaminen on ehkä pieni murhe tässä maailmassa, mutta minusta se on mieleltään pienten ihmisten suurta henkilökohtaista tyhmyyttä. – Kaikki saatani sitä on, sanoi Hietanen täistä ja luteista Linnan Tuntemattomassa.

Maisema on metsäistä, ei minun Lappiani ja ihmettelenkin, kannattaako tänne asti tulla tämän takia, samanlaista löytyy vaikka Pohjois-Karjalasta. Ei maisema ole minulle yllätys, koska ensimäiset reissuni tein Nuorttille 80-luvun alussa, mutta silti mieltäni kaivertaa ajatus olisiko sittenkin pitänyt ajaa Lemmenjoelle, joka oli myös vaihtoehtona reissua suunniteltaessa.

—

Päähän sattuu ja on paha olo. Ehdimme olla vain hetken Manto-ojalla, kun minut kolkattiin tajuttomaksi kämpän lattialle. Enkö koputtamisen jälkeen odottanut lupaa astua huoneeseen? Minkä protokollan rikoin, kun maahiset minut tainnuttivat? Kämpän ovenkarmi on matalalla ja siihen päänsä iskeminen on helppoa, mutta on vaikea ymmärätä miten onnistuin sen tekemään niin lujaa, että heräsin selältäni tuvan lattialta. Nyt pääni kasvattaa hurjaa, puolen nyrkin kokoista kuhmua. Yritän istuskella tulilla Ikiksen kanssa, mutta pahoinvointi saa minut vetäytymään yöpuulle. Nukun hyvin raskaasti, heräämättä kertaakaan yön aikana.

 

2. Jäätynyt Peuraselkä

Maahiset antoivat minun nukkua, tällä kertaa. Herään kuudelta ja tunnen itseni levänneeksi, mutta hieman sekavaksi. Päähän on tullut oikein kunnon ruhje ja kuhmu on kosketusarka vaikkakin jo laskenut eilisestä. Kaikkea sitä pitää sattua.

Ei vielä sada, mutta sellaista on säätiedotus luvannut. Ajatus ei kulke, olo on välinpitämätön. Mitään innostusta lähteä Vongoivan suuntaan en tunne, mutta ei minulla toisaalta ole mitään sitä vastaankaan.

Aamutoimien jälkeenkään luvattua sadetta ei näy, on kuulas pakkasaamu. Ovatko pilvet vielä tulossa, vai onko Ikiksen eilinen viesti säänhaltijalle otettu vastaan. En tiedä, sillä minulla ei yhteyksiä yläkertaan ole ja maanalaisetkin tuntuvat olevan vastahankaan. Oli miten oli, jos ilmat ovat tallaiset, niin ei paremmasta väliä. Tosin olisihan se ihme, ellei sadetta tälläkin reissulla nähtäisi.

Pääsemme tänään aikaisin liikkeelle Peuraselän suuntaan. Ehkä olisi mahdollista kävellä jopa Tahvolle saakka, mutta se tuskin on viisasta. Peuraselkäänkin taitaa matkaa tulla yli 15 kilometriä. Tahvolle ennätämme sitten myöhemmin. Siellä on kuulemma saunakin, mitä se semmoinen ylellisyys on? Sauna kuuluu ohjelmaan vasta vaelluksen jälkeen, en minä ole koskaan käynyt saunassa vaelluksen aikana. Kerta se on ensimmäinen sitäkin lajia.

Pistäydymme ennen matkaan lähtöä katsastamassa Mantoselän kämpän. Siellä on ollut yksi yöpyjä, joka tekee lähtöä myös Peuraselän suuntaan, mutta kertoo aikovansa kävellä rajavyöhykkeen pintaa pitkin. Me lähdemme seuraamaan polkua.

Luvattu sade alkaa.

—

Saavumme Peuraselälle ennen iltaseitsemää, kämppä on täysi. Hyvä niin, koska nukun mieluummin teltassa kuin täydessä tuvassa.

Matka venyi hieman Keskipakkojen laavulta tehdyn harharetken ansiosta. Ehkä liian pitkä matka minulle, sillä polvessa tuntuu hieman epämääraiseltä. Se ei ole vielä huolestuttavaa, mutta vähempikin kävely taitaisi riittää. Pystytämme teltat saman tien, sillä alkaa olla jo hämärä. Koko päivän jatkunut sade on tehnyt tehtävänsä ja olen hieman kylmissäni. Lämpimien vaatteiden päälle vaihtaminen auttaa ja ruokailu tekee olosta raukean tyytyväisen.

Kävely tänään oli väkinäistä. On vaikea tottua toisen känssa kulkemiseen kahden peräkkäisen yksinvaelluksen jälkeen.

Päivän sade jäätyy kaikkialle, tulipaikan penkille ja teltan kattoon. On pilkkopimeä ja tähtikirkas yö. Sitten, ennen puoltayötä, tulee yllättäen vielä rankka sadekuuro. Vetenä! Maisema jäätyy kirkkaaseen panssariin saman tien. Sateen jälkeen käyn ulkona. Taivas on taas tähtikirkas, revontulet halkovat taivasta, mutta en jaksa ottaa kameraa esille koska jalustakin täytyisi virittää. On liian kylmä ja minä olen liian laiska.

3. Jaurun tuolla puolen

Keskiyön rankkasade on jäätynyt levyksi teltan pintaan. Olen unohtanut sadevaatteet kuusen oksalle, nyt ne ovat jäässä. No, olisi varmaan paras joka tapauksessa odotella kämpän tyhjenemistä ja kuivattaa varusteet sekä teltat. Meillä molemmilla on oma teltta siltä varalta, että päättäisimme jossain vaiheessa kävellä omia reittejämme.

Tuvan porukka jatkaa matkaa yhdeksän jälkeen. Laitan tulet ja kuivatamme teltat ennen matkaan lähtöä. Katselen Jaurua; tuosta yli, onkohan kylmää? Rinkka on pakattu. Ikistä vielä odottelen.

—

Iltapäivällä tauko Pittikuolpumalla. Päätimme lähteä polulta, kulkea Vongoivan suuntaan ja jättää Tahvolle menon seuraavaksi päiväksi. Tyrojan latvoilta löytynee hyvä leiripaikka.

Tuon rinteen jälkeen pitäisi avautua näkymä Vongoivanräystäälle. Sieltä alkavat Saariselän tunturit, erilainen maailma. Jo nyt maisema on muuttunut kynttiläkuusikosta Koilliskairamaiseksi mäntykankaaksi, jota on ilo kävellä. Puolukkaa ja jäätynyttä mustikkaa syödessä matka taittuu leppoisasti ja kiireettä. Polveni kaipaakin kevyempää kävelyä, joten tämä on hyvä.

 

—

“Yökävelijä” lähtee reiteilleen, minä jään leiriin Tyyrojan varteen. Tiedän, että matkastani tulee helposti vaikea, ellen anna jaloilleni riittävästi toipumisaikaa. En viitsisi koko ajan valittaa, mutta niin se vaan on, ettei minusta ole enää samanlaisten reissujen kävelijäksi kuin ennen. Ikis ei olekaan täällä samasta syystä kuin minä. Hän haluaa kävellä, nähdä mahdollisimman monta paikkaa, kulkea pimeässä. Minä taas haluan maleksia asennolla.

Tänään kuljettu matka muutti Itäkairan kynttiläkuusikot ja suot Koilliskairan tuntureiksi. Tuossa ne ovat, Voingoivanräystäs näkyy teltan oviaukosta.

Pystytän Ikiksen louteen, jonka otin omaan repuuni samalla päättäen jättää coverbootsit pois turhana lastina. Suunnitelmissa on tehdä pienet risutulet illalla, kunhan Ikis palaa retkeltään.

Tämä vaellus on tavallaan “ylimääräinen”, eli olin jo varustaunut hyvin mielin syystaukoon. Siksi asennoituminen on ollut vähän “hälläväliä”, mutta enpä ole pahoillani siitä, että olen tässä juuri nyt.

4. Vongoiva ja kettumainen telttailu

Erittäin kylmä yö takana ja huomaan uuden ongelman: vaelluskengät ovat jäätyneet koppuraksi, eikä niiden jalkaan laittaminen ole mitenkään erityisen mukavaa. Onneksi olin avannut ne illalla niin, että niiden pukeminen ylipäätään on mahdollista, mutta kokonaan kiinni niitä ei voi laittaa ennenkuin ovat jalassa sulaneet. Hrrrr, kylmää!

Makuupussi on kauttaaltaan koskea päältä, tässä jyllää nyt se kuuluisa kastepiste. Luulen, että on paras avata teltan tuuletusta enemmän ensi yönä.

Ylösnousu oli tänään hankalaa. Heräsin kuudelta, mutta pääsin pois pussista vasta puoli kahdeksalta. Mutta nyt, Vongoiva odottaa.

—

Kylmästä säästä huolimatta leiri on kuivunut auringossa, kun palaamme päiväretkeltä. Vongoivalla tuuli kylmästi ja tunturin laki oli huurrettu valkoiseksi, maisemat olivat komeat.

Lähden kohti Tahvoa odottamatta Ikistä, koska olen varsin kylmissäni. Polvea kolottaa, sillä kävelin huolimattomasti kivirakassa ja jalka vääntyi ilkeästi. Tyhmää huolimattomuutta, nyt taitaa tulla loppuvaellus käveltäväksi kipulääkkeiden voimin.

Harhaudun polulla liian alas Tyyrojan laaksoon ja joudun nousemaan takaisin rinteen päälle. Polvi ei kiittele. Kirottua. Kävely on yhtä tuskaa.

—

Tahvon tuvan seinustalla on neljä rinkkaa, mutta ketään ei näy. Tutkin ympäristöä ja päätän, että teltat on paras laittaa kentälle tuvan takana kohoavalle töyräälle. Tulipaikkakin siellä näkyy olevan. Kauempana on vielä toinenkin tulipaikka ja ehkä vielä parempi leiri. Sinne siis.

Näen neljän rinkan lähestyvän ojansuulta päin, täällähän on oikea kansainvaellus. Nämä tulokkaat ovat tulossa varaustupaan ja lähteneet aamulla Härkävaarasta. Kuka sanoi, että Itäkairassa on hiljaista tähän aikaan vuodesta? Nyt on vastaan tullut jo kymmenkunta vaeltajaa ja tuvat ovat olleet täysiä Manto-ojaa lukuun ottamatta.

Ikis saapuu. Pystytämme teltat, saunomme vuorollamme, jonka jälkeen viritämme pienet tulet. Yritän kuvata tähtiä vaellussauvasta rakennetun jalustan varassa, mutta en saa kameraa kiinni tukevasti ja tulokset ovat siten vähän mitä sattuu.

Nuotio hiipuu hiljaa kylmenevässä illassa. Kohta on aika ryömiä makuupussiin.

—

Jokin rapisee? Ikis varmaan vielä ruokailee, ajattelen, enkä kiinnitä asiaan suurta huomiota vaan kääriydyn tiiviimmin makuupussiin. Rapina on kuitenkin aika voimakasta. Sitten kuuluu hankaava siuuhh! joka saa sydämen hypäämään kurkkuuni. Jokin on absidissa tai ainakin oli hetki sitten! Hapuilen otsalamppua ja temmon teltan vetoketjua. Mitä helvettiä?

Lampun valo heijastuu otuksen silmistä. Siinä se on, vain kahden metrin päässä: kettu. Ei tunnu pelkaavän ollenkaan, päinvastoin astuu uteliaana lähemmäksi. Sitten alyää, että ei ehkä ole hyvä jäädä ja sieppaa maasta jotain; se on näkkileipäpaketti. Vasta nyt tajuan mitä on tapahtunut: kettu on vohkinut ruokani, näkkärit ovat mennyttä. Sitten kauhistun, mitä muuta kettu vei?

Kiroan huolimattomuuttani, jonka hölmöyden nyt tajuan. Minulla on ollut osa ruuista teltan absidissa. Jotenkin en osannut huolestua, että ne voisivat olla vaarassa vain parinkymmenen sentin päässä korvistani. Käsitän lisäksi, että minullahan on ollut tämä tapa jo kauan, mutta mitään ole aiemmin sattunut. Järjettömyyden järjettömyys, tämä hommahan on kuin vasta-alkajalla. Eikä kettu ole repullani ensimmäistä kertaa vieraillut, sillä Käsivarressä 1996 yksi ryökäle yritti murtautua rinkaani siinä onnistumatta.

Nyt alkaa vimmattu ruokien tutkiminen: mitä oli jäänyt absidiin ja mitä oli turvassa rinkassa, joka on nojallaan puuta vasten sadesuojan alla. Karmea totuu paljastuu pian. Tappiot: kaikki leipä ja kaikki rautaisannokset ovat mennyttä. Vatsani kurnii jo ikäänkuin etiäisenä tulevien päivien nälästä. Sitten viha! se saakurin elikko, röyhkeyden huippu.

Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Herätän Ikiksen ja käsken tarkistamaan, ettei hänellä absidissa ole mitään, minkä kettu voisi viedä. Ei ole, Ikis on minua viisaampi. Tunnen itseni täydelliseksi hölmöksi. Siirrän kaikki tavarat teltan sisälle keitintä ja astioita lukuunottamatta, sitten nukahdan levottomaan uneen.

Tai luulen nukahtavani. Mitä nyt? Kettu on palannut. Tällä kertaa ryökäle on rinkkani kimpussa.

Järsiin pentele rinkan hihnoja! Nousen teltasta ja kettu jolkottaa ilkkuvan hitaasti sivummalle. Nostan rinkan teltan absidiin ja tarkistan vielä kerran, että ketulle ei ole enää mitään viemistä ja vetaydyn taas nukkumaan. Niin luulen.

Aina kun olen lähes nukahtanut, kettu palaa. Ensin nuuhkimista ja tassuttelua, sitten suiih! kun se työntää päänsä absidiin ja läps! kun vetäisee sen viimein pois. Joskus nousen, hätistän kettua, joskus vain kuuntelen. En kuitenkaan uskalla antaa ketun häärätä kauaa rauhassa, koska välillä kuulostaa siltä kuin se taas järsisi varusteitani. Hermostun, nousen ja heitän repolaista trangian kannella. Sieppaan maassa lojuvan karahkan ja juoksen ketun perässä rinnettä ylös. Nyt olisi ketun henki löysässä, jos saisin sen kiinni! En tietenkään saa. Onneksi.

Ja kettu palaa puolen tunnin välein koko yön. Toivon, että salmiakki olisi ketulle myrkyllistä.

5. Itäkairan suot

Aamulla katselen epäuskoisena, kuinka kettu on vielä ennen aamua vetänyt rinkan alla olleen maavaatteen kauas kentälle. Itse rinkkaakin on vedetty 30 cm teltan liepeen ulkopuolelle. Tämä on liian koomista ollakseen totta. Naurattaisi, ellen olisi oikeasti huolissani ruuan riittävyydestä. Käveleminen ilman rautaisannoksia tulisi ainakin olemaan paskamaista.

Mutta onni onnettomuudessa, saan paketin näkkileipää Tahvon tuvalla yöpyneeltä vaeltajalta, jolla on ylimääräistä. Kiitos siitä, jos tätä luet! Nyt helpottaa ja voi jo vähän nauraakin. Onhan tämä noloa amatöörimäisyyttä, mutta hupaisa juttu myös, loppujen lopuksi. Mietin, että tuo kettu on varmaan erikoistunut tähän varasteluun. Ehkä sitä on jopa syötetty tai se on sairas. Villieläimen tavalla se ei kuitenkaan käyttäytynyt.

On kylmä. Ikiksen mittari näyttää -7 astetta ja kengät ovat taas jäässä, niiden pukemisesta kehkeytyy mielenkiintoinen tunne-elämys. Kymmenen maissa suuntaamme erämaan ja soitten poikki kohti Peskihaaran kämppää.

—

Joku ääliö oli piirtänyt karttaan suolle polun ja toiset ääliöt uskoivat, että se oli siinä. Eipä olisi luullut intomme kävellä suolla olevan niin kova, että ylittäisimme Liittohaaran suot pituussuunnassa. Se on kuitenkin nyt tehty. Peskihaaran kämppä näyttää illan hämyssä taivaalliselta turvapaikalta.

Nyt en valita kämpässä yöpymistä, ei tulisi mieleenikään, sillä olen hyvin väsynyt. Mahaan sattuu liika särkylääkkeiden syönti ja pelkällä urheilujuomalla ja parilla näkkärillä taivallettu poluton vaellus Peskihaaraan on vienyt kaikki voimani. Palelee hurjasti.

Itäkairan suot on nyt nähty, sovitaan niin. Hyvää yötä.

6. Takaisinpäin

Pilvinen, tyyni aamu, lämpötila on nollassa ja polvi kipeä. Ei vähän, vaan niin, että seisominen on aamulla vaikeata. Mitähän tästä tulee.

Ikis jää kuivattamaan telttaan, kun minä suuntaan polulle syötyäni kourallisen särkylääkettä. Sovimme tapaavamme Vieriharjulla, ellemme sitten yhyttäisi toisiamme metsätaipaleella. Minusta se on epätodennäköistä, tuskin kohtaisimme ennenkuin aikaisintaan Mantoselän-Vieriharjun polulla.

—

Pää on tyhjä, eikä minkaanlaisia turhia ajatuksi siellä pyöri. Polvi turtuu särkylääkkeistä ja liikkeestä, niinkuin tiesinkin sen tekevän. Silti jokainen päivä tulisi olemaan edellistä vaikeampi. Vieriharjussa pitäisin kokonaisen lepopäivän, se on nyt varma päätös.

Kävelen jonkin matkaa polkua etelään, sitten koukkaan metsään kohti Mantoselkää ja olen yksin erämaassa. Rauha laskeutuu ja tajuan taas selvästi yksinkulkemisen riemun. Tätä se on! Tässä se taas on!

Kävelen ja nautin, en pidä kirjaa ajasta enkä kilometreistä vaan laskeudun erämaan rauhaan.

Pudotan rinkan suon laitaan ja lepään. Sitten vilkaisen taakseni: Ikishän siellä porskuttaa suon yli. Onhan se noloa sanoa, mutta tekisi mieleni huutaa, jotta menehän tiehesi täällä ollaan yksin nyt! En tietenkään niin tee, vaan matka jatkuu jälleen yhdessä.

—

Tulemme metsästä tasan Manto-ojan kämpän kohdalle, tarkkaa suunnistamista siis. On aika syödä lounasta, sillä nälkä on hirveä.

Polvi jäykistyy levätessäni, enkä uskalla olla kämpällä kauaa vaan jätän Ikiksen ruokailemaan ja suuntaan varovaisin askelin Vieriharjuun. Ikis tavoittaa minut vanhan poroaidan kohdalla pari kilometriä ennen tupaa.

Vieriharjun kämppä on tyhjä, eikä ketään saavu myöhemminkään, joten saamme saunoa rauhassa. Herrasvaellus, tämä tämmöinen.

7. Tylsä lepopäivä ja äänekäs ilta

Vieriharjun hotellimainen kämppä ei minua paljoa viehätä, mutta jään silti kämpän seutuville päiväksi, koska tiedän tarvitsevani jalalle lepoa. Ikis lähtee kohti Korvatunturinmurustaa.

Vieraskirjassa on merkintä neljän naisen seurueesta, jotka ovat menossa Korvatunturille. Saattajat saapuvatkin vähän Ikiksen lähdön jälkeen: kaksi rajamiestä mönkijöilla on menossa retkeläisten mukaan. Yksikseen ei Korvatunturille voi mennä, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Juttelen hetken, sitten rajamiehet jatkavat matkaansa.

Edessä on tylsä päivä. Kierrän harjua hieman, kävelen sen yli suolle ja sitten istun pitkän tovin kelolla, koska polvi on hyvin kipeä. En oikein osaa nauttia joutilaisuudesta ja olemiseni täällä tuntuu turhalta, olen kai jo henkisesti tämän reissun päättänyt. Palaan kämpälle, nukun päiväunet ja ikävystyn.

Rajamiehet palaavat iltapäivällä. Yllätyksekseni saan kuulla, että Ikis on päässyt mukaan Korvatunturin kierrokselle. No johan nyt on saamari! Ja meikä makaa täällä päiväunilla sillä aikaa.

Lupaan rajamiehille lämmittää saunan palaavalle naisseurueelle. Teen puita sekä kämppään, että saunaan ja laitan saunan lämpiämään.

Ikis saapuu, sitten naisseurue. Ilta on hieman meluisa, lievasti sanottuna. Itse en viitsi enää saunoa, koska tuntuu, ettei lämpö tee hyvää polvelle. Juon loput totini ja vetäydyn nukkumaan tarkoituksenani häipyä aamuvarahin, ennenkuin meteli taas alkaa.

8. Kipeän kirpeä aamu

Nousen, syön ja lähden. Ikis jää kuvaamaan ja aikoo vielä kiertää Naltion kautta Kemihaaraan. Minun matkani polkua pitkin kestää kauan. Pakkasta on lähtiessä 11 astetta ja kävelen ensimmäistä kertaa pipo päässä.

On kylmä. Aamulla tekemäni urheilujuoma jäätyy pullossa sohjoksi, jota ei ole hirveän mukava siemailla. Pitkiä taukoja en voi pitää, koska palelee. Toisaalta en pääse eteenpäinkään kovin nopeasti, joten koko ajan on hieman vilu. Ikis on jossain poroaidan varressa matkalla Naltiolle ja veikkaan, että palaa Kemihaaraan vasta illan kähmyssä. Kaipa se sieltä saunaan ennättää.

Jokainen askel tuntuu.

Jokaisella askeleella muistan hopeisen kuun Itäkairan kynttiläkuusikossa, huurteen Vongoivan huipulla, riitteiset lammikot ja jäiset puolukat. Muistan räystään jylhyyden ja tuulen, joka palelluttaa nenäni. Muistan Jaurun maagisen rajan, joka muuttaa maiseman kuin taikaiskusta, sekä polveen asti upottavat sammalmättäät ja syvät kurut paluumatkalla. Muistan jängän kylmän veden joka jäätyy saappaisiini.

Muistan väsymyksen, nälän, tuskan ja kämpän tuoman levon.

Ja kuulen vielä hiljaisuuden.