Eväät ovat tärkeä osa retkeä. Itse tehdyt sapuskat ja huolellisesti suunnitellut ruokailut takaavat retken onnistumisen. Mutta muistatko pitää huolta eväistäsi myös retken aikana? Entä jos jotain tapahtuu, menetät osan tai jopa kaikki ruokasi? Edessä voi silloin olla totinen paikka.

Tallainen onnettomuus voi tietysti tapahtua monella tavalla. Useimmat tietävät hyvin, että ruokia ei saa jättää eläinten ulottuville, mutta muistavatko kaikki aina noudattaa tätä varovaisuutta. Jaksatko sinä aina huolellisesti pakata eväät rinkkaan ruokailun jälkeen vai jätätkö ne kenties vaikkapa teltan absidiin yön ajaksi?

Vaikka tiesin hyvin, että hiirien, lintujen ja isompienkin eläinten varalta on syytä säilyttää ruuat rinkassa, oli minulle vakiintunut outo tapa, että jätin osan ruuista absidiin yöksi aamiaista varten. Eihän mitään toki voi tapahtua, kun ruokapussi on vain alle puolen metrin päässä korvistani.

Tämän käsityksen huomasin virheelliseksi syyskuun lopun vaelluksella, kun heräsin yöllä outoon rapinaan. Ensin kuvittelin äänen kuuluvan viereisestä teltasta, enkä kiinnittänyt siihen huomiota ennekuin se voimistui. Tämä oli kohtalokas virhe. Kun tajusin, että jokin tonkii nyt telttani absidissa ja avasin pilkkopimeässä teltan vetoketjun, oli vahinko jo tapahtunut. Vain 2 metrin päässä minusta seisoi ketturepolainen täysin pelottomasti, jopa hieman uteliaana kun suuntasin otsalampun valokeilan sen silmiin. Kun sitten aloin nousta teltasta, sieppasi kettu maasta hetkeksi siihen pudottamanta näkkileipäpaketin ja jolkotti tiehensa. Vasta nyt tajusin mitä oli tapahtunut. Leipäni olivat tiessään! Ja kaikki, koska olivat samassa paketissa!

Nyt alkoi vimmattu ruokien tutkiminen, jonka päätteeksi jouduin toteamaan, että myös kaikki rautaisannokseni eli 10 energia- ja suklaapatukkaa, sekä n. 100g Beef Jerkyä olivat myös poissa. Epäuskoisena en oikein tiennyt mitä ajatella ja tulevien päivien nälkä kurni jo vatsaani.

Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kettu palasi koko lopun yötä puolen tunnin välein teltalle ja puuta vasteen nojaavalle rinkalle tutkimaan olisiko lisää tarjolla. Joka kerta kun se työnsi päänsä absidin liepeen ali, minä heräsin koiranunestani hätistämään kettua, enhän tiennyt aikoiko se mahdollisesta vaikka järsiä teltan liepeet jos antaisin sen vain olla. Lopulta heitin elikkoa trangian kannella ja jahtasin karahka kourassa repolaista pitkin pimeää männikköä yökkärissäni. Yö oli kuitenkin kylmä ja pimeä, eikä minusta ollut ketulle vastusta. Illkuen se  palasi kerta toisensa jälkeen kunnes aamu valkeni. Minä en sinä yönä juuri nukkunut.

En tiedä miten olisin selvinnyt, ellen olisi saanut pakettia näkkileipää Tahvon tuvalta eräältä kanssavaeltajalta. Siitä olen hänelle kiitollinen. Rautaisannokset jouduin korvaamaan lopun matkan aikana pelkällä energiajuomalla, joten kokonaan mahan mouruamiselta en välttynyt.

Vaikka tämä kettuyksilö, kutsukaamme sitä vaikka “Tahvoksi”, olikin ilmeisen erikoistunut retkeilijöiltä varasteluun ja ehkä sitä oli jopa ruokittu, niin muistathan pitää huolta retkimuonistasi, etkä jätä niitä eläinten ulottuville edes hetkeksi. Kotimatkan taittaminen ilman ruokaa voi olla kova paikka.

Karajärven omintakeisen “keisarin”, Alpiinin, tarina ei jätä eräkirjallisuuden ystävää kylmäksi.

Alpiini on omintakeinen korpifilosofi ja erakko, Havukka-ahon ajattelijan veroinen tuumailija, jonka “ajatus lentää kuin piekana” ja joka pohtii sujuvasti niin Suezin kriiisiä kuin täydellisen työkalukaapin piirustuksiakin. Alpiinin ohella pääosaan kirjassa nousee Lapin luonto. Ollikaisen tekstistä välittyy vilpitön kiintymys Lapin erämaihin, mutta myös suru ja huoli niiden häviämisestä.

Alpiinin hahmo perustuu oikeaan henkilöön ja myös Kelokämppä on vielä olemassa, museoituna Kirakkajoen suulla Inarissa. Kelokämppä on tarina siitä Lapista, jota ei enää ole ja se kuuluu jokaisen Lapinkävijän peruslukemistoon.

Kelokämppää ei taida saada uutena kirjakaupasta, mutta kaikki, jotka eivät ole tätä lukeneet, kipin kapin kirjastoon.

Jorma Ollikainen: Kelokämppä, WSOY 1962

Kaldoaivin erämaa on kaunis, hallamittareiden jälkeensä jättämistä luurankometsistä ja sateisista ilmoista huolimatta. Istun järven rantapenkalle virvelini kanssa ja viivyn siinä hetken katsellen kirkasta vettä.

Tämä paikka oli saapuessani kuin vihreä keidas muuten ruskettuneen koivikon keskellä. Selvästi useasti käytössä ollut asento oli sotkuinen, joten jouduin maisemoimaan sen saadakseni mielenrauhan. Keräsin säilykepurkit ja roskat, hautasin ne ja kannoin sylillisen risuja vanhalle nuotiopaikalla. Tänään ei ole satanut aamupäivän jälkeen, joten jos kalaa tulee, toivon saavani sen hiillostettua. Järvi on kirkasvetinen, hiekkapohjainen. Harjusjärvi, miksipä ei?

Totta tosiaan. Heitän lähirannassa vain neljä kertaa, kun tunnen vavan taipuvan ja näen kookkaan kalan hahmon kirkkaassa vedessä. Mutta mitä: porsaan kokoinen kala? Olisi vähempikin riittänyt. Olin eilen huolestunut siitä, että ei ole kaloja. Nyt olen huolestunut siitä, että ne ovat liian isoja.

Harjus nousee rantavedestä helposti, kun nappaan sitä niskasta kidusten takaa. Se on purrut uistinta lujaa ja niellyt 12 grammaisen pajukaijavärisen Loton syvälle kurkkuunsa, ei kuitenkaan niin syvälle, että siiman katkeaminen sen hampaisiin olisi ollut mahdollista. Lopetan kalan puukon hamarapuolella, lasken veret ja suolistan sen saman tien, niinkuin minulla yleensä on tapana.

Ihmettelen saalistani: mittaus antaa tulokseksi 48 cm, vaakaa minulla ei ole. Huomaan, että minun olisi kai pitänyt kuvata kala ennen sen suolistamista, nyt se näyttää kovin laihalta. Joka tapauksessa, kalastus tällä järvellä on päättynyt vain vajaa 10 minuuttia sen alkamisen jälkeen.

Istun mutkaisen tunturikoivun rungolle ja katselen järvelle. Sade yltyy jälleen, joten kalalle on viisainta keksiä jotain muuta kuin hiillostaminen.

“Pyydä ja pidä-kalastajan iltapäivä” on osa vaelluskertomusta, jonka voit kokonaisuudessaan lukea täältä.

Parhaita ruokia mitä vaeltaja saattaa kuvitella, on tuore kala. Kukapa voisi vastustaa hiillostettua tai loimutettua tuoretta lohikalaa erämaan helmassa. Aina ei kuitenkaan voi tehdä tulia sateen, puuttoman seudun tai muun syyn vuoksi. Siksipä on hyvä osata valmistaa kala myös partiolaistyyliin eli trangian kattilassa.

Vaihtoehtoja on monia: Perinteinen rantakala tai kalakeitto maistuu aina. Tämänkin reseptin muhennos maistuu paremmalta kuin mitä se näyttää.

Ainekset:

– Vaaksan mittaa pitempi (eli täysimittainen) harjus.
– Kuivattuja sieniä (suppilovahveroita, kanttarelleja, torvisieniniä, tatteja yms.)
– Kuivattua sipulia
– Perunamuusijauhetta
– Suolaa
– Muita mausteita maun mukaan, esim. yrttejä, pippuria jne.
– Voita

Fileoi harjus ja leikkaa siitä nahka pois. Vaihtoehtoisesti voit suomustaa kalan, tärkeintä on, että harjuksen kovia suomuja ei pääse keittoliemeen, ainakaan kovin paljon, koska niitä on sieltä vaikea onkia pois. Kotioloissa liemen voisi siivilöidä, mutta harvalla on moisia vempaimia mukana retkellä. Paloittele harjus kattilaan, selkärankoinen ja ruotoineen. Keitä hetki, kunnes liha irtoaa helposti ruodoista.

Poista ruodot, nahka yms. ja laita kalapalat takaisin liemeen.

Lisää sipuli ja sienet.

Keitä hetki lisää. Kala ei tarvitse kauaa kypsyäkseen, joten hetki riittää. Lisää perunamuusijauhetta, mausteita ja sekoita. Nautinnon kruunaa voisilmä.

Samanlainen muhennos valmistuu tietenkin myös vaikka ahvenesta, hauesta tai taimenesta.

Joskus tekee mieli muistella vanhoja varsinkin kun alkaa tulla vanhemmaksi. Eri asia sitten, muistaako sitä oikeasti mitä tapahtui, vai luoko nuo muistot uudelleen omassa päässään.

Hääty siis ruveta selaamaan vanhoja dioja, kun tuli mieleen ensimmäiset lapinreissut. Harmittaa vähän, kun ei ole kunnon skanneria, mutta laitoin muutaman kuvan ulkoikkunaa vasten ja roiskaisin niistä kopiot jalustalta makrolinssillä. Jotain tuli, mutta ei tulos tee oikeutta alkuperäisille, Nikon FE:llä Kodachrome 64:lle kuvatuille dioille. Tässä kuitenkin Itäkairan reissua vuodelta 1981. Paljon on muuttunut noista ajoista, mutta paljon näkyy myös olevan samaa.

Tämän kuvan kalamies on unohtanut hyvät ruokatavat, mutta varmaan nälkäkin on kova. Ruostumattomasta teräksestä valmistettu astiakaan ei oikein edusta modernia retkeilyvarustusta. Saakoon nyt anteeksi.

Seuraavassa kuvassa etualan huppupäinen makoilija on varsinainen gummisaapastalebaani. On uudet saappaat, puuvillainen maastopuku, mummon akkunaverhosta tehty hyttyshuppu ja Savotta-rinkan yläputkeen sidottuna kokonainen alumiininen kameralaukku! Ei ole grammoja viilattu, se on varma. Taka-alankin levyttäjä antaa tyylipuhtaan näytteen lepohetkestä kairassa nailonpusakassaan.

Tämäkin jängänkiertajä osaa huilitauon hyödyntämisen kaikki hienoudet. Sukat ovat ne ainoat oikeat käsinkudotut.

No, tämmöisiä kuvia ei oikeasti pitäisi näyttää, koska kalat ovat selvästi pienempiä kuin kaikissa jutuissa. Väkisinkin vetää vakavaksi.

Onko siinä tikun nokassa edes mitään kalaa?

Mutta Kalamies ei koskaan valehtele, mitä nyt Lapin lisää saattaa vähän laittaa.