Viime yönä heräsin painajaiseen. Se on outoa, koska en yleensä näe painajaisia; unissa yleensä tiedän uneksivani. Tämä uni oli erilainen, koska se oli täysin todentuntuinen. Olin jossain tuntemattomassa erämaassa ilman varusteita, enkä tiennyt missä ne ovat. Tuuli yltyi.

Unet tulevat tietenkin ihmisten sisältä ja ovat omien aivojemme luomuksia, niillä ei ole mitään muuta merkitystä, kuin pyörittää kerälle irrallisia ajatuslankojen pätkiä, joihin ilman tätä yöllistä siivoamista ennen pitkää kompastuisimme.

Tähän uneen lienee vaikuttanut nyt kahtena peräkkaisena vuotena lähipiirissä sattuneet tapaukset, jossa joku oli hukannut varusteensa ja joutunut palaamaan ilman niitä eramaasta. En voi sille mitään, että tämä on asia jota varon eniten vaelluksella. Olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Mikä olisi totisempi paikka, kuin hukata ahkio talvivaelluksella?

En mielelläni jätä rinkkaani tai varusteitani lainkaan kun olen liikeellä. Ehkä minulla on ylikehittynyt itsesuojeluvaisto, joka tekee minut turhan varovaiseksi. Jos minulla on leiri hyvässä paikkassa, saatan kavellä ympäristössä kalastamassa tai kävelemässä, mutta en mene mielelläni kauas tai jätä leiriä pitkäksi aikaa.

Tähän liittyy myös toinen asia, joka vaikuttanee taipumukseeni. Jos jätän leirin ja lähden päiväretkelle, menetän välittömästi sen vapauden ja liikkumisen tunteen,  jonka saan rinkka selässä kun reittiäni ei ole etukäteen lukkoon lyöty.

Päiväretkellä tiedän, että teltalle on palattava ja menohalut ovat silloin mennyttä:  pyrin mahdolisimman nopeasti takaisin leiriin. Ehkä se on vain tapa antaa periksi luontaiselle laiskuudelleni, mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, jälleen kerran. En jätä mielelläni varusteitani edes hetkeksi, enkä nauti vaeltamisesta jossa perusleiriin täytyy palata.

Meitä joutenkulkijoita on joka lähtöön.