Viimamajoite
Heräsin päiväunilta lihakset kipeinä. Koirakin oli nukkunut hievahtamatta. Veltto olo.
Tuuli ei ollut laantunut ja nyt lisäksi satoi lunta. Ennen matkaa oireita antanut flunssanpoikanenkin oli pahentunut. Kuka tahansa järjissään oleva ihminen olisi jäänyt kammin lämpöön. Minä keräsin tavarani ahkioon ja hiihdin tunturiin iltapäivän aurinko sydämeni puolella.
Sukset! Uusi lumi tarttui pohjiin viisisenttisenä kerroksena, pyrytti, ahkio kaatui. Tiesin olevani hullu. Kynttilää pohjiin ja pohjoista kohti. Paljakassa viima voimistui, mutta lumisade lakkasi, viaton sopuli menetti hengensä tarkkakorvaisen koiran hampaissa. Tuijosin pitkät tovit tuulen mukana lentävää lunta, joka seurasi tunturin jokaista muotoa. Tuuli paljasti pinnan sieltä, peitti toisen täältä.
Leirissä avotunturissa, tuulen armoilla, teltta kestää. Tämä hulluus tuntuu hyvältä.
Lykkyä tykö, kyllä hulluus hyvältä näyttää kuvassa.
Mä sain samana päivänä kanssa ”korot” suksien alle kun seisoin paikallani. En viittinyt siinä paskasäässä alkaa säätää suksia, vedin vaan suksien tai oksienyli sitä lunta pois ja sehän alkoi kohta toimimaan.