Risukeitin ei ole mitenkään optimaalinen ratkaisu keittimeksi, ei ainakaan Künzi jota itse käytän, ole sellainen.

Se on painava, joten grammarin unelma se ei ole. Risukeitin ei myöskään sovellu kaikille vaellusalueille ja talvella se on tunturissa käytännössä käyttökelvoton, ellei polttoainetta sitten kuljeta ahkiossa mukana tai evakuoi sitä autiotupien liitereiden lattioilta.

Toimiakseen kesällä kaikilla keleillä ja vaativammissakin oloissa kuin lähiretkeilyssä, se vaatii ehdottomasti louteen tai muun avomajoitteen suojakseen. Jos ei halua tyytyä pelkään avomajoitteeseen vaan mukana on myös teltta, niin repun paino kasvaa edelleen.

Mikään kaikissa olosuhteissa ehdottoman käyttövarma tai ultragrammausfilosofian mukainen ratkaisu kunnollisen kokoinen risuketin ei siis ole. Mutta se on juuri ja täsmälleen sitä, mitä olen kaivannut vuosia: melkein kuin nuotio, mutta puuta tarvitaan vain murto-osa nuotion vaatimasta puusta. Ja kun mukana on loue, ei mikään estä tekemästä oikeita vanhanaikaisia tulia silloin, kun siihen on tarve ja mahdollisuus.

Toki on olemassa kevyempiäkin ratkaisuja risukeittimeksi, mutta jos palotila on pieni, niin keittimen käyttökelpoisuus on vähän niin ja näin. Tällainen rimpulakeitin on esimerkiksi Vargo Hexagon, joka osoittautui tositoimissa lähes käyttökelvottomaksi.

Omatekoiset risukeittimet toimivat toki aivan yhtä hyvin kuin nämä kalliit ostetutkin.

Risukeitin ei ole kiireisen värkki. Se on vaeltajan fiilistelykeitin; melkein, mutta ei aivan täysin erilainen kuin nuotio.

 —

https://paivakirja.asentopaikka.fi/2012/08/11/nokipannu/