Ihan vielä ei tarvitse lähteä etelään. Ei ihan vielä.

Ensin uidaan, ja sukelletaan!

Sateinen ja kylmä kesä ei haittaa kuikkapoikuetta kasvamasta maailmalle. Sade ei varsinkaan haittaa yhtään!

Tiira lentää, liihottaa pohjoistuulessa. Ehkä kalastaa samalla, mutta tarkkailijalle jää vaikutelma linnun leikistä.

Usein, tai siis melkein aina, kuvattavat eläimet ovat liian kaukana.

Vain silloin tällöin, todella harvoin, toivoisi että ne ovat kauempana.

Kahlaajan tunnistaa kuulemma siitä, että sillä on pitkät jalat ja siniset munat. Jaa.

Mutta kuka tiesi, että kahlaajalinnun voi bongata myös puusta?

Liro näyttää mallia.

Pikkulokit ahkeroivat ruokansa perään. Kylmä alkukesä ei auta puuhassa, ötökät ovat nyt harvassa.

Lokkien ötökkäjahti keskeytyy ravintoketjussa ylempänä olevan saapuessa paikalle. Ei taida kuitenkaan olla uhka lokeille, vaan havittelee kalasaalista.

Äitienpäivänä tämä järvi ei ole ollut jäässä niin kauan kuin sen muistan. Nyt se oli.

Sinitiaisetkin ovat kuulemma palanneet lintulaudoille.

Missä viivyt, kesä?

Tänä vuonna en pääse kesäkuussa tunturiin. Vuosien varrelta otetuista kuvista voi päätellä, mitä kaikkea saattaa jäädä näkemättä.

Kuvat on otettu vuosien varrella kesäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana.

Haalistuvatko muistot, tai muuttuvat ehkä mustavalkoisiksi, jos niitä ei virkistä?

Tästä hän lienee kulkenut, ontuvasti hyppien omituiseen tyyliinsä, kevyesti hangen kantamana.

“.. oli haiseva ryökäle, joka levein kämmenin mennä latusteli kuin aikamies, ja oli aina valveillaan. Mutta paetessaan se pruiski jälkeensä niin ilkeitä panoksia, että piti olla myrkky koira, joka kesti kamalan löyhkän ja saattoi painella perässä.”

— Samuli Paulaharju, Kiveliöitten Kansaa (1937)