Risukeitin ei ole mitenkään optimaalinen ratkaisu keittimeksi, ei ainakaan Künzi jota itse käytän, ole sellainen.

Se on painava, joten grammarin unelma se ei ole. Risukeitin ei myöskään sovellu kaikille vaellusalueille ja talvella se on tunturissa käytännössä käyttökelvoton, ellei polttoainetta sitten kuljeta ahkiossa mukana tai evakuoi sitä autiotupien liitereiden lattioilta.

Toimiakseen kesällä kaikilla keleillä ja vaativammissakin oloissa kuin lähiretkeilyssä, se vaatii ehdottomasti louteen tai muun avomajoitteen suojakseen. Jos ei halua tyytyä pelkään avomajoitteeseen vaan mukana on myös teltta, niin repun paino kasvaa edelleen.

Mikään kaikissa olosuhteissa ehdottoman käyttövarma tai ultragrammausfilosofian mukainen ratkaisu kunnollisen kokoinen risuketin ei siis ole. Mutta se on juuri ja täsmälleen sitä, mitä olen kaivannut vuosia: melkein kuin nuotio, mutta puuta tarvitaan vain murto-osa nuotion vaatimasta puusta. Ja kun mukana on loue, ei mikään estä tekemästä oikeita vanhanaikaisia tulia silloin, kun siihen on tarve ja mahdollisuus.

Toki on olemassa kevyempiäkin ratkaisuja risukeittimeksi, mutta jos palotila on pieni, niin keittimen käyttökelpoisuus on vähän niin ja näin. Tällainen rimpulakeitin on esimerkiksi Vargo Hexagon, joka osoittautui tositoimissa lähes käyttökelvottomaksi.

Omatekoiset risukeittimet toimivat toki aivan yhtä hyvin kuin nämä kalliit ostetutkin.

Risukeitin ei ole kiireisen värkki. Se on vaeltajan fiilistelykeitin; melkein, mutta ei aivan täysin erilainen kuin nuotio.

 —

https://paivakirja.asentopaikka.fi/2012/08/11/nokipannu/

Mietiskellessäni tuo edellista kitinääni bloginpitämisen ahdistuksesta, oivalsin ainakin yhden asian. Ainakin kirjoittajan, ja varmasti pitkään seuranneen yleisön kannalta, tällainen harrastusblogi kiertää kehää; samat asiat ja tuntemukset toistuvat vuodesta toiseen.

Niin toistuu myös ajatus tämän nettisaitin uudistamisesta. Blogin osalta uudistaminen on tavallaan turha ajatus. Blogihan on julkinen päiväkirja, eli siihen kirjoitetaan mitä mieleen juolahtaa, joten tässä mielessä blogi voi uudistua vain, jos uudistuu itse.

Se, mitä lähinnä olen pohtinut ovat vaelluskertomukset. Mielessäni on pyörinyt sama ajatus, jonka Antti Kalliokoski on esittänyt:  “Itse asiassa – niin kuin kaikki yksinvaeltajat tietävät – vaellukset ovat aika samanlaisia. Tietyt asiat toistuvat, eikä niistä ole suuria kerrottavissa, ellei sitten ryhdy fabuloimaan.”

Näinhän se on. Vaeltaja vaeltaa, koska se on mieleinen harrastus. Jos on kirjoittanut muutaman vaelluskertomuksen, ei ole oikeastaan enää paljoa uutta sanottavaa ellei sitten siirry kokonaan kaunokirjallisuuden puolelle. Ja olisiko uutta sanottavaa loppujen lopuksi sittenkään, koska ei yhdestä harrastuksesta todellisuudessa ole elämää suuremmaksi kokemukseksi.

Saattaapa olla, että en osaa lopettaakaan bloggaamista, joten ehkä annan kaiken kiertää omaa kehäänsä elämää pienempänä.

Taidankin lähteä tästä Lappiin. Välillä näytti siltä, että en pääse tänä vuonna enää reissuun, mutta rojukasa eteisen lattialla on selvä merkki siitä, että taas mennään.

Ja heti tuntuu paremmalta.

Viidettä vuotta tätä nettisaittia pitäneenä olen huomannut, että pienimuotoinen julkinen esiintyminen, niinkuin vaikkapa blogissa ja keskustelupalstoilla, vääjäämättä muuttaa ihmistä.

Mistähän se mahtaa johtua? Johtuuko se kenties siitä, että kun kirjoittaa ajatuksistaan ja tietää ainakin jonkun lukevan ja ehkä olevan jopa kiinnostunut, niin siitä saa narsistista mielihyvää. Vai johtuuko se siitä, että nettipersoona alkaa elää omaa elämäänsä ja kirjoittajasta näin tulee tavallaan useampi ihminen.

Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu ollenkaan selväjärkiseltä, joten sopii toivoa muutokselle löytyvän toisenkinlaisen selityksen. Ehkä se muutos on vain illuusio.

Tämä illuusio kertoo silti, että minusta on tullut viime vuosina rohkeampi ihminen, hyvässä ja pahassa. Kun on rohkeampi, edes vähän, niin silloin tulee tehtyä enemmän.

Nettielämässä  on valitettavasti niin, että tekemisen virheitä ei kovin helpolla pääse pakoon, eivätkä ne unohdu.

Juuri nyt, tänä aamuna, minulla on voimakas tunne siitä, että tämän nettisaitin historia nykymuodossaan lähestyy loppuaan. Ei, en aio poistaa lapinjuttuja enkä kuvia, enkä mitään muutakaan kirjoittamaani ja ehkä tämä tunne on vain syksyn saapumisen haikeutta.

Mutta ehkä on aika viimein käydä rohkeasti toisenlaisen tekemisen pariin. Olen viettänyt netissä kohtuuttomasti aikaa elämästäni.

Roskien jättämiselle tunturiin ei ole tekosyytä. Sitäpaitsi niiden pois kantaminen on helppoa. Kun palavat on poltettu, kahvinporot yms kompostoitu turpeeseen, ei loppu paina paljoa.

Kannan roskasäkkiä rinkan ulkopuolella näin:

Muuten: ei ole pahitteeksi vaikka kerää vähän toistenkin viskelemiä roskia mukaan, jos sellaisiin törmää. Olen ollut siinä puuhassa viimeaikoina liian laiska.

Luulen, että hautasin pari löytämääni Reiters-pussia kiven alle viime reissulla, vaikka ne olisi pitänyt kerätä mukaan. Tukistan itseäni.

Pohjoisessa puut kasvavat hitaasti saavat joskus omituisia muotoja. Ihmisaivot ovat joskus mestareita tekemään niistä ja muistakin sattumanvaraisista muodoista tutun oloisia.

Tällaisiakin puita, ja muitakin luonnon muotoja, on tullut vuosien varrella vastaan.

Galleriaan on näköjään lipsahtanut joku kuva, joka ei ihan liity asiaan. Ei anneta sen haitata 🙂

Risukeittely tuo mukanaan entisajan nokiset pannut ja keittelijälle mustat naamat. Mikäs sen mukavampaa.

Trangian pannu soveltuu nokipannuksikin, mutta kahvan muovipäälyste tuppaa kärähtämään helposti.

Ole korjannut asian korvaamalla muovipäällysteen kahvan päälle kiedotulla puuvillanarulla. Sekin voi syttyä, mutta on helppo uusia reissussa jos on tarve.

—

Astioiden pesusta vaelluksella ollaan montaa mieltä. Kerron tässä, miten minä olen viime vuosina hoitanut tiskihommat.

On varsin yleistä, että astioita pestään joissa ja tunturipuroissa. Tässä pitäisi kuitenkin noudattaa hieman varovaisuutta, koska tunturipurojen ekologia on erittäin herkkää: ruuantähteet ja pesuainejäämät eivät voi koskaan olla hyväksi ja latvavesien puroilla ne saattavat pieninäkin määrinä aiheuttaa todellista vahinkoa esimerkiksi taimenenpoikasille.

Tässä ohjeeni.

1. Älä koskaan, missään tapauksessa, läske pesuainevesiä erämaiden vesistöihin, vaan kaada ne aina sellaiseen paikkaa, jossa ravinteet imeytyvät vaikkapa turpeeseen, riittävän kauaksi vesistöstä.

Muita ohjeita ei oikeastaan olekaan, joten tämä on yksinkertaista. Kaikkein yksinkertaisinta astioidenpesun osalta on se, että ei käytä pesuainetta ollenkaan. Pese astiat kiehuvalla vedellä ja kuivaa huolellisesti. Muista, että ruuantähteitä ei huuhdella tunturipuroihin.

Olen jo usean vuoden ajan jättänyt astianpesuaineet kokonaan pois ilman mitään ongelmia. Toki on niin, että astioiden pesu voi olla joidenkin ruoka-aineiden osalta haastavampaa, josta syystä olenkin päätynyt suosimaan retkiruokia, joiden tähteet on helppoa huuhtaista kattilasta.

Henkilökohtaisen hygienian ja vaatteidenpesun suhteen pätee sama sääntö: ota peseytyessäsi vettä vaikka kuivasäkkiin ja huuhtele saippuat maalle. Se ei ole lainkaan vaikeaa.

Tiesitkö, että kuivasäkistä voi tehdä pesukoneen. Laita kuivasäkkiin vettä, tilkka mäntysuopaa ja likaiset vaatteesi, anna lämmitä auringossa ja ravistele säkkiä säännöllisin väliajoin. Tämä ei ole pelkkää miehistä laiskuutta, vaan antaa mahdollisuuden kaataa pesuvet sinne, missä ne aiheuttavat mahdollisimman vähän ongelmia.

Turhaa hifistelyä? Ei minusta, sillä mitä useammin luonnossa liikkuu, sitä enemmän tätäkin asiaa tulee ajatelleeksi. Yksittäinen retkeilijä ei suuria saastuta, mutta todellisuudessa et koskaan ole yksin.

Ylen arkistosta löytyy monia mielenkiintoisia ohjelmia meneestä maailmasta. Tässä pätkässä Lapin postinkuljetuksen historiaa.

Huomasin juuri tuossa taasen, että onpas minulla kaunis koira! 😀

Onhan koiraista riesaakin, mutta enemmän on iloa. Ja oivallinen on tämmöinen ystävä kulkijalle tunturissa.

Ennen ihmeellistä internettiä, vanhaan hyvän aikaan, oli grammanviilaus ja gorevaatteiden käyttö syntiä. Silloin vielä oikeat eräjormat kulkivat gummisaappaissaan valittamatta taakkaansa kantaen.

Sitten vaelluskengät, gorepellevaatteet, grammaus ja titaanilusikat pilasivat aidon vaelluskokemuksen. Tai ainakin oikeaoppisen keskustelun sitä, mikä on oikeaa ja rehellistä erämeininkiä.

Nyt, kun grammaus on mainstriimiä, mitä tekee eräjorma? Retkeilykaupassa ihmettelee hän ultrakeveitä varusteita, eikä välty sitten millään erikoiselta ilmiöltä: vuosien varrella, kun vanhoista varusteista aika jättää, eräjorman reppu keventyy kuin itsestään.

Eräjormasta, vanhan liiton Savottaa kantavasta vaellusjäärästä, on tullut pseudogrammari. Häntä hävettää. Kyselijöille ei kehtaa enää kertoa repun lähtöpainoa, kun se ei enää ala kolmosella, eikä edes kakkosella! Kauhun paikka.

Mutta mitä tehdä, kun varusteet kevenevät kuin itsestään. Palatako perinneretkeilyyn ja korvata NeoAir HyperLight XtraTiny porontaljalla ja Goretakki peskiturkilla?

Se tuntuu eräjormastakin liian takaperoiselta, kevyen repun kantaminen kun on ruvennut salaperäisellä tavalla viehättämään. Liekö syynä nettipalstojen seireenilaulu grammauksen ihanudesta vai se, että eräjorma ei ole enää aivan poikanen: ikä ja askel alkavat jo hieman painaa ja kevytreppu tuo vaivaan paljon kaivattua helpotusta.

Mutta siitä huolimatta, huomaa eräjorma, alkaa reppuun ilmestyä takaisin tarvikeita, jotka sieltä jossain vaiheessa katosivat: puinen kuksa, kunnon eräpuukko ja jopa kirves löytävät tiensä takaisin varusteluetteloon.

Katsokaas, pseudogrammaus on tullut jäädäkseen. Se on sellainen laji, jossa kevennetään reppua, että jaksaisi taas kantaa enemmän.

Ihan niin kuin silloin ennen.