Sateenkaari

Timo Ylhäinen, Sateen jälkeen
Retkeilyä ja valokuvausta

Timo Ylhäinen, Sateen jälkeen
Vaeltaja oli hankkinut uuden anatomisen rinkan. Sellaisen, joka oli virtaviivainen ja polku-uskottava ja varustettu sen tuhannen soljella ja rensselillä, jotka mystisesti roikkuivat ympäri rinkkaa. Oli paikka integroidulle vesileilille ja jos jonkinlaista hyperventilaatiota. Sellainen reppu, jonka kyllä luulisi olevan hyvä selässä ja soma kantaa.
Uuden rinkan valinta ei ollut vaeltajalle helppo: putkirinkkaan tottuneena vanhan liiton kulkijana hän oli aina katsellut nykyaikaisia rosnia nenänvarttaan pitkin ja tuhahdellut moiselle humpukkiille. Sitten vähä vähältä, jostain syystä, oli mieli alkanu muuttua ja kaiverrella tämä kantolaiteasia. Oliko syynä sitten mainosmiesten seireenilaulu vai se, että vaeltaja ei ollut enää aivan poikanen ja painavan retkivarustuksen kantaminen oli alkanut tuntua raskaalta. Eikö vaelluksesta voisi selvitä helpommmin? Uusien varusteiden hankkimisen myötä putkirinkan sisältökin oli alkanut vajua jopa niin, että vanha palvelija on jo heti jotoksen alussa puolityhjä. Uudet makuuppussit ja -alustat kun olivat, paitsi keveitä ja mukavia nukkua, myös äärettömän pienikokoisia vanhoihin varusteisiin verrattu. Vanha putkirinkka alkoi yksinkertaisesti tuntua liian isolta. Pärjäisikö vaeltaja pienemmällä?
Ja siinä se nyt oli, uusi rinkka. Kevyt ja muodikas, vanhaa kolmisenkymmentä litraa pienempi, anatomikki. Mutta saisiko sen pakattua? Miten siihen mahdutettaisiin kulkijan varusteet ja parin viikon muonat ilman, että lopputulos on pullisteleva himmeli, jonka ulkopuolella roikkuu jos jonkinlaista paistinpannua ja lusikkaa. Ryhdikkäästi seisovan vanhan putkirinkan vierellä se näytti tyhjänä surkealta mytyltä ja vaeltajaa alkoi epäilyttää, oliko tullut tehtyä hirvittävä erehdys. Rimpulareppu!
Vanha rinkka pakattiin yksinkertaisella menetelmällä: se avattiin ja nakeltiin tavarat sisälle, mitään suurempaa dramatiikkaa toimitukseen ei sisältynyt. Nyt oli selvääkin selvempää, ettei kevytreppua kerta kaikkiaan saisi täytettyä järkevästi tällä tavalla. Oli kehitettävä uusi pakkaamisen asenne. Vaeltaja tuskaili, sillä mikään varuste ei tuntunut löytävän paikkaansa ja uuden repun retkelle valmisteleminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.
Nyt oli selkeästi niin, että oli välttämätöntä harkita tarkkaan mitä matkaan ottaisi! Pitäisi karsia puolet sieltä ja toinen puoli täältä. Ei kahta kattilaa mukaan, lautanenkin olisi loppujen lopuksi turha. Ensiapupakkauksesta ei voisi kokonaan luopua, mutta sen saattoi hyvin korvata kahdella laastarille, koska mihinkään sotaan ei kuitenkaan oltu lähdössä. Puolet normaaleista vaihtovaatteista sai myös jäädä pakkaamatta, saippuaa ei kunnon eräjorma välttämättä tarvinnut ja hammasharjasta voisi napsauttaa varren poikki puukolla. Itse puukkokin oli liian iso ja linkkuveitsi saisi sen korvata.
Vaeltajaa alkoi arveluttamaan. Oltiinko nyt siirtymässä arvaamattomille selkosille? Oliko vaeltaja antamassa pirulle pikkusormen lisäksi koko käden olkapäätä myöten? Olisiko hänestä tulossa peräti sellainen ultragrammari? Vaeltaja ei oikein tiennyt mikä ultragrammari oli, mutta näki sielunsa silmin itsensä nulkkaamassa paljakkaa munasillaan titaanilusikka korvan takana.
Kun yömyöhällä rinkka viimein seisoi valmiina seinää vasten ylipakattuna ja muhkuraisena kuin perunoita täynnä oleva juuttisäkki, ei se muistutttanut edes kaukaisesti mainoskuvien virtaviivaista kantolaitetta. Mutta olihan se edes pakattu!

Lukuun ottamatta neljää pakettia näkkileipää, vielä ostamatta olevia tuoretavaroita ja makuupussia, joka oli unohtunut vaatekaappiin roikkumaan.
Toukokuun loppupuolen viikonloput on jostain syystä varattu erinäisille kevätaktiviteeteille, joten olen alkanut kerryttää eteisen lattialle epämääräistä varustepinoa: rinkkoja, patjoja, makuupusseja ja tilpehööriä. Ettei tule kiire, kun kesäkuun ekana suuntaan pohjoiseen.
Koiranruokakin on kuivumassa, omat pöperöt odottavat myöhäisempää ajankohtaa. Ruuan kuivattamisesta on tullut operaatio, jota ennenaikaan ei vaellusten valmisteluissa ollut; silloin ennen näes tyydyttiin lähes syömäkelvottomaan pussiruokaan. Kuivaaminen on työlästä hommaa, mutta palkitsee tunturissa kun jokainen ateria on kuin kotona tehty päivällinen.
Myös isännälle.
Sain keväthiihdon vaatimattomat kuvat viimein julkaistua.
Kuvausinto on ollut heikko jo pari vuotta, eikä näytä toipuvan ainakaan vielä. No, eihän näillä mitään taidearvoa tavoitellakaan, ovat enempi mielikuvia muistoista.
Raimo O. Kojo kirjoitti kuusikymmentäluvulla Lapin Retkeilyoppaassaan “matkailun hävittävästä voimasta” ja tarkoitti tällä, ellen aivan erehdy, massaturismin taipumusta tuhota juuri ne nähtävyydet, joiden takia turismi kohdealueelle on alunperin aloitettu. Minusta esimerkiksi nykyinen Saariselkä näyttää juuri Kojon painajaiselta, Levistä puhumattakaan.
Olen kai vähän erilainen lapinmatkailija, enkä välttämättä jätä rahaa seudulle paikallisten yrittäjien toivomaan malliin. Mutta käyn sitäkin useammin: nykyään ainakin kolme kertaa vuodessa.
Havaintoni vuosikymmenten varrelta tukevat Kojon pelkoa. Mutta Kojo kirjoitti kommenttinsa silloin, kun minä olin vasta kansakoulussa ja oli silti hänkin jo huolissaan.
Näkökulmani on lantalaisen, turistin. Silti minusta Inarissa, ja muuallakin Lapissa, pitäisi nyt huolestua siitä, miten kauan on jäljellä mitään, mistä tarvitsee enää olla huolissaan.

Piti laittaa hernekset likoamaan.
Uskokaa tai älkää, mutta kohta on huhtikuu ja talviunesta heräilevä vaeltaja ihmettelee päivän kirkkautta ja sohjoisia jälkakäytäviä. Uusi kesä tulee sittenkin?
Hiihtovaellus hyökkää kimppuun, joten on laadittava einekset itselle ja koiralle. Ensi yönä kuivuu kattilallinen hernekeittoa.
Kesällä, ei kukaan
muista kylmää
talven pitkää yötäVaikea on ymmärtää
ei aurinkoa aina nää
vain muisto siitä jääKunnes syksy viettelevin
värit maalaa, valon vie
pimeyden tuo vähin erinSydäntalven pimeydessä
silloin usein unohtuu
valo viime huhtikuunMut talven jälkeen
kevään sulosuu
uuteen hymyyn mutristuuJa hangen päällä
loistaa kirkas valo
Kiire! Kevät tulee!Ja aika kääntyy
valon yöhön
jää talven muisto uneen