Muotkalla oli mukana jotain, joka ei ole kulkenut kesävaelluksilla enää vuosiin. Granfors Lilla Yxa on melkein kirves.

Painoa hurjat 300g ja nätti kuin sika pienenä. Kumma kyllä, sillä sai tehtyä ihan oikeat tulet, kun ei pitänyt turhaa hoppua. Ja tuleehan hakatessakin lämmin.

Vaikken turhaan tulia yleensä teekään, niin oikeat louetulet ovat taivaasta, kun on monen päivän märkä ja vilu puserossa.

Sadekelilläkin on kiva saada vaelluskengät pois ja jalkoihin jotain kevyempää. Tässä eräs variaatio.

Sisäkenkänä Pirkka “vahva pakastepussi”. Käytetään mieluiten kotikutoisten villasukkien kanssa.

Niille, jotka ovat odottaneet kevään pitkän vaelluksen kertomusta joudun tuottamaan lopullisen pettymyksen: siltä vaellukselta ei yksinkertaisesti ole kertomusta, eikä sitä näytä olevan näillä näkymin syntymässäkään. Minne lie kadonnut se tarina, tunturituulen vietäväksi.

Jos siitä vielä joskus saan vainun, kirjoitan sen ylös, mutta odottaa sitä ei kuitenkaan kannata. Lapinhullunkin täytyy joskus levätä hulluudestaan ja se aika on nyt.

Toinen asia, jota olen pohtinut useamman kerran on järjestelmäkameran kantaminen vaelluksella. Nyt kokeilen sitä, mitä jo keväällä suunnittelin: vaellusta ilman pakottavaa dokumentointitarvetta. Otankin siis mukaan vain jonkun taskukameran räpsykän tai ehkä pelkän kännykän.

Ja lupaan ja vannon: syysvaellukselta Muotkalle ei tule sanaakaan tänne. Jos valokuvia on, voin laittaa muutaman.

Olenkohan parantumassa lapinhulluudesta, koska ajatus seuraavasta vaelluksesta jopa hieman tympii minua. Ei niin, ettenkö lähtisi, mutta nyt tuntuu enemmän kuin koskaan siltä, että olen käynyt Lapissa pari kertaa liikaa. Eikö sitä voisi tehdä muutakin?

Toki tiedän, että kuljen mielelläni kunhan pääsen paljakkaan, mutta juuri nyt en ole varma lähtisinkö lainkaan, ellei matkaan lähtisi muitakin.

Ehkä nyt on aika tehdä erilainen vaellus täydellisesti vapaana kaikista suorituspaineista ja katsoa mitä tästä harrastuksesta enää on jäljellä kaiken varustelun, grammauksen, dokumentoinnin ja todellisuuspaon jäljiltä. En enää tunnista tätä harrastusta, se on muuttunut liikaa siitä, millaisena alunperin muistan sen – ehkä muistini pettää.

Mutta vaeltaminen onkin loppujen lopuksi useimmiten tympeää puuhaa, jonka ainoa tarkoitus on suorittaa se alta pois, että pääsee taas juomaan kaljaa, nukkumaan sängyssä ja ulostamaan vesiklosettiin.

Piti suunnitella kolmen hengen viikon reissu elokuun loppuun, mutta ideat tuntuivat olevan kadoksissa. Olin ajatellut Saariselkää, mutta suoraan sanoen en halua sinne. Se ei ole sieluni maisemaa.

Tiedän kyllä, että Kaarnepäälle nousija saa sykähdyttävän elämyksen kun Saariselkä avautuu kulkijan eteen kaikessa komeudessaan, mutta siltikin: ei sinne.

Olin sulkenut Muotkan pois, koska siellä käytiin viime elokuussa. Nyt on kuitenkin niin, etten ole itsekään käynyt Muotkan Stuorräytsin pohjoispuolisilla tuntureilla.

Tällä kertaa aion suunnitella retken, jolla ei varmasti tarvitse juosta itseään hikeen.

Kirjoitin taannoin vainoharhaisen vuodatuksen, jossa vauhkosin modernin teknologian vaikutuksesta eräretkeilyyn:

Tuntematon erämaa

Veli-venäläinen on tuskin artikkeliani lukenut, enkä sano, että minähän sanoin:

Luonto-Liiton tietopaketti Äänisen niemimaan kansallispuistosta (PDF)

Mutta sanoin silti.

Kun perinteisen mätäkuun alkuun on enää pari päivää, on kesä sitten viimeistään tämän viikon jälkeen lopullisesti ohi. Olipa se kesä sukkela tänä vuonna.

Kaamosmasennuksen pelossa rypevä ultrapessimisti tietenkin julistaa kesän loppuneeksi jo jussilta heti kun päivät alkavat lyhentyä, mutta ajattelin olla tänä kesänä optimistinen: onhan juhannuksesta syksyyn vielä aika monta päivää.

Vai onko? Tuntuu taas, ettei ole. Kesän odottaminen on vuosi vuodelta kiihkeämpää ja vuosivuodelta kesät ovat lyhyempiä. Nyt on jo liian lämmin, sydänkesän tympeä vihreä ei miellytä silmääni ja vetäydyn ilmastoituun toimistoon mököttämään ja odottamaan, että lämpötila painuu pysyvästi alle viidentoista asteen. Mutta sitten syksyllä talvi taas painaa päälle, ja mitä sitä muutenkaan hehkuttamaan, tulee varmaan taas ruskea ruska.

Syyskuun alun vaelluksen suunnittelukin tökkii, koska se on viimeistään merkkinä siitä, että yli puolen vuoden vaelluskines alkaa kohta. Pimeää, kylmää ja pahimmassa tapauksessa loskaisen märkää.

Ainoa oikea vuodenaika on kevät ja sekin on niin lyhyt, ettei sitä kannata odottaa.

Alkukesästä taivalsin mieleenpainuvan vaelluksen Utsjoelta Kaamasmukkaan. Puolitoistaviikkoinen oli ikimuistettava, eikä kaikilta osiltaan helppo.

Selailen muistivihkoani tuolta vaellukselta: se on lähes tyhjä, eikä siellä ole lainkaan tekstiä. Vain muutama lyijykynällä huitaisten piirretty kuva vaelluksen alkupäiviltä, sitten ei mitään. En ole varma miksi, mutta tarkan vaelluspäiväkirjan pitämisen ajat taitavat olla lopullisesti ohi. Onhan tästä toki merkkejä ollut nähtävissä muutaman vuoden ajan.

Kirjoitan kyllä jotain, mutta matkan todellisuus ei ole vielä selkiytynyt ja muistiinpanojen puutteessa joudun elämään kaiken uudelleen. Luin juuri vanhan kertomukseni vuodelta 2009. Tämänkesäinen oli tavallaan toisinto, mutta kävelty toiseen suuntaa ja muutenkin täysin erilainen. Niille,  jotka odottavat täsmällistä reittiselostusta joudun tuottamaan pettymyksen: ajatukseni enteilevät erilaista vaelluskertomusta.

Minusta on tullut laiska ja saamaton, mutta viimein sain aikaan kuvasarjan puolitoistaviikkoisesta vaelluksesta Utsjoelta Kaamasmukkaan kesäkuun alusta.

Nämä kuvat sisältävät paljon korvaamattomia muistoja.

http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2011.2/pictures/index.html

Vaelluspiireissä ollaan oltu hieman huolestuneita sopulivuoden aiheuttamasta vaarasta terveydelle. Raatoja ja papanoita on maastossa havaittavia määriä ja varsinkin koiran kanssa kulkeva vaeltaja huomaa, että sopuleita on, jos ei nyt ihan vuoden 1970 malliin, niin kuitenkin normaalia enemmän. Pitäisikö vesi keittää tai käyttää vedenpuhdistinta?

Minun on tunnustettava, että en käyttänyt mahdollisen terveysvaaran pohdintaan puoltakaan ajatusta kesäkuun Paistunturien reissulla vaan join vesiä entiseen malliin. En väitä, että mitään vaaraa ei ole, mutta siltikin tuntuu, että lievää hysterianpoikasta asian tiimoilta on ilmassa. Hyvä bisnes vedenpuhdistimien kauppiaille?

Vanhana jääränä en mokomaa vekotinta suostu käyttämään muutaman sopulinpapanan tähden, mutta en toki voi neuvoa miten muiden pitäisi tehdä.

Ehkä tartuntatautien vaara on sopulivuonna todellinen, ehkä ei.

Vaeltamisen vaaroja tulee pohdittua säännöllisesti. Usein juuri silloin, kun jollekin on sattunut jotain tai on itse joutunut tavanomaista haastavampaan tilanteeseen tai asiasta keskustellaan vaikkapa alan keskustelupalstoilla. Vatuloinhan näitä asioita aiemmissa kirjoituksissani, esimerkiksi:

http://www.asentopaikka.fi/poluilta/yksin.html

Yksinvaeltamista on joskus pidetty vaarallisena, mutta olen täysin toista mieltä: silloin kun perusasiat ovat hallussa, yksinvaeltaminen on pääsääntöisesti kaikkein turvallisinta.Viimeisen vuoden aikan olen havainnut, että varsinkin koiran mukaan ottaminen on itse asiassa varsin merkittävä turvallisuusriski: koira on pidettävä kytkettynä kaikin ajoin, eikä rinkan lantiovyöhön yllättäen kohdistuva nykäisy ole välttämättä hallinnassa kun jalka muutenkin lipsuu kivikossa tai alamäessä. Vähältä piti tilanteita kirjautuu mieleen useita edelliseltä puolentoistaviikon vaellukseltani. Toki tilanteen on lupa odottaa muuttuvan, kun koiralle kertyy ikää ja kokemusta.

Miten mahdolliseen riskitilanteeseen pitäisi varautua? Onko hätälähettimen oltava jokaisen vaeltajan perusvaruste? Mikä on sellainen tilanne, jossa hätäkeskukseen soittaminen on perusteltua? Maailma on muuttunut tältäkin osin peruuttamattomasti. Tekniikalta ei pääse pakoon ja olet osa ihmiskuntaa missä sitten liikutkin.

Olen usein miettinyt sitä, minkälaisessa tilanteessa itse soittaisin hätäkeskukseen. Itse asiassa tiedän yhden tilanteen, koska olen kerran soittanut. Yleisesti ajattelen kuitenkin, että kynnys olisi minulle varsin korkea. Enpä tuota tiedä: hädän hetkellä ihminen muuttuu ja jos kuolema tulee vähänkin lähemmäs, ei käyttäytymistä voi ennalta arvioida ennenkuin tilanne on päällä.

Mutta ei tätä oikeastaan tarvitse pohtia: jos epäilet, että olet itse vaarassa tai joku muu on, niin hätänumeroon voi soittaa. Tilanteen vakavuuden arviointi on heidän työtään.

Onhan tässä toki se toinenkin puoli: kommunikaatiovälineiden ja hätälaitteiden kehittyessä turhatkin hälytykset lisääntyvät jos poluttomille seuduille lähtemisen kynnys alenee teknisten apuvälineiden myötä. Ei erämaavaellus kuitenkaan aivan sunnuntaikävely ole, vaikken itse pidäkään sitä minään extreme-lajina.