En ole koskaan aiemmin nähnyt lapinretkilläni maakotkaa, saatikka kuvannut. Vanha valkopäinen merikotka näyttäytyi viime elokuussa Muotkalla, mutta Aquila Chrysaetos on pysytellyt minulta piilossa.

Paistuntureilla tuli muutos. Nuori kotka kierteli ympärillä pitkän aikaa. Valitettavasti ei tullut lähemmäksi ja 300 millisellä käsivaralta otetut kuvat ovat enimmäkseen mitä sattuu. Parhaaksi osoittautui kuvasarjan ensimmäinen.

Yhden hengen teltan ja louteen majoiteratkaisu on testattu tositoimissa. Olosuhteet vaativan kelin testaukseen olivat välistä liiankin oivalliset.

MSR Hubba HP on mukava pesä, mutta koiran kanssa liikkuessa ainoana suojana ahdas: tunnelma myrsky-yönä saattaa olla todella tiivis, kun läpimärkä koira vaatii pääsyä telttaan. Yhden yön poikkeusolosuhteet toki kestää, mutta pitemmän päälle sateen jatkuessa tilaa saa olla enemmänkin.

Pystytin louteen lähes joka päivä yhden vaellussauvan varaan. Yllättäen varsin tukeva pystytys, joka kesti kovankin tuulen. Loue ei ole tässä pystyksessä täysikorkuinen eikä toimi kovalla satella aivan niinkuin pitäisi, mutta tuulensuojaksi ja keittiöksi se käy erinomaisesti.

Täydellisen majoiteratkaisun etsiminen jatkuu.

Rakeet ja räntä tulivat vaakasuoraan. Pienen vaellusteltan tuulenpuoleinen seinä painui kasaan kutistaen teltan tilavuuden puoleen: teltta oli väärässä asennossa, koska tuuli oli kääntynyt myrskyn alkaessa. Nyt teltan kääntäminen oli myöhäistä.

Rakeiden ja lumen seassa tuli vettä, tavallista kovemman tuulenpuuskan iskiessä pärskähti teltan yli sumu ja kaaret tärisivät, kiilojen päälle asetetut kivet nirhasivat telttanaruja.

En osannut arvioida tuulennopeutta, mutta vastatuuleen käveleminen oli erittäin vaikeaa. En voinut tehdä enempää, oli palattava telttaan ja kääriydyttävä makuupussiin. Koira kipristyi onnettomana jalkopäähän.

Minä pelkäsin. Mitä tapahtuu litimärälle, väsyneelle vaeltajalle jos majoite pettää. Siitä seuraisi kylmä ja uuvuttava yö, koska olisi lähdettävä matkaan, muuten matka päättyisi tähän tunturinkupeeseen.

Myrsky tuntui jatkuvan ikuisesti ja kun se viimein vaimeni vain kovaksi pohjoistuuleksi, olin saanut vastauksen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen siitä, miten MSR Hubba HP kestää kovaa tuulta avotunturissa. Kun nukuin levottomaan uneen mielessäni hiljainen kiitos teltan suunnittelijalle ajattelin myös, että Utsjoen erämaan haltiat olisivat voineet järjestää tämän testin hieman vähemmälläkin vakavuudella.

Katajaisen kentän yli pyyhkivä itätuuli ei aivan saa hukutettua virtaavan veden ääntä. Ei linnunlaulua, vaan erämaan itsensä ääniä; puron juttelua ja tunturin puhetta.

Puolitoistaviikkoinen erämaassa kallistuu loppupuolelleen, mutta en ole haikealla mielellä vaan kiitollinen siitä, että sain jälleen olla täällä.

Jälleennäkemisiin.

Sinirinta ilmestyy rantakoivuun kilauttelemaan ja niksuttelemaan niitä näitä. Lurauttaa säkeen peippostakin. Järvenpinnasta heijastuva aurinko sokaisee, en saa tähän kunnollista kuvaa.

Murku on ohi, mutta pohjoisen tuuli pitää lämpötilan tiukasti villahousulukemissa. Lannan maalla kuulemma hikoillaan helteessä.

Pidän mieluummin villahousuja.

Murku leijailee aavemaisesti järvelle, kun odottelen unta louteessa. Savun haju viipyy vielä ilmassa, sillä tein reissun ensimmäiset tulet. Ilma on lämmin, vaikka säätiedotuksen lupaamaa auringonpaistetta ei saatukaan.

Sade on kuitenkin ohi.

Rastas kuuluttaa koivun latvassa. Lehdet ovat jo enemmän kuin rotankorvalla. Vaaleanvihreä skaidi heijastuu järven tyynestä pinnasta.

Koira nukkuu jäkälikössä tassut kohti taivasta, sitten havahtuu hetkeksi kuuntelemaan ja haistelemaan. Poroja?

Voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Tämä oli hyvä päivä.

Lumimyrskyn ja auringonpaisteen vuorottelun jälkeen, sattuipa silmiini näkymä.

Kohta on alkamassa 18:s pitkä vaellus sen jälkeen, kun tavallaan aloitin tämän harrastuksen “uudelleen” vuonna 2002. 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa taisi olla nelisen vuotta taukoa, että en “ennättänyt” Lappiin. Taisi olla niin, että ne ennättänyt edes kesälomille. Viime aikona olen ennättänyt.

Jokunen vuosi sitten ihmettelin, miten jotkut “supervaeltajat” pystyvät käymään Lapissa useamman kerran vuodessa. Nyt teen itse 3-4 pitkää vaellusta vuodessa.

Kyse on priorisoinnista. Ja lapinhulluudesta: jos viettää joka ainoan lomapäivän pohjoisessa, se on väistämättä pois jostain muusta. Sellaisen pakkomielteen takana täytyy olla jotain todella tärkeää.

Tai sitten ei,  ja kyseessä on todellakin pelkkä pakkomielle. Onkohan tästä nimenomaisesta pakkomielteestä kukaan oikeasti joskus parantunut?

Pakkausahdistuksen keskellä, kun mikään ei ota sujuakseen, on ihan hyvä pitää vaikka valokuvienkatselutauko. Että muistaisi, millaista on katsella pohjoiseen Suuren Joen laakson yli kesäkuun alussa.

Ja jo helpottaa.