Olin laatinut ahkiojarrun. Sellaisen pulkan alle alamäessä luiskautettavaksi tarkoitetun köydenpätkän, jonka oli määrä hidastaa pelokkaan hiihtäjän alamäkihurjastelua ja estää turvalleen tuiskahtaminen vauhdin kiihtyessä hallitsemattomaksi. Jarru toimi erinomaisesti ja oli nytkin irrottunut kiinnityksestään hidastaen vauhtiani tietämättäni: ylämäessä. Kesti tovin ennenkuin huomasin, mikä pulkkani teki niin tavattoman raskaaksi vetää. Hiki virtasi, aurinko paistoi ja hanki humpsahteli silloin tällöin suksien alta.

– Perkeleen, perkele! noiduin jarrun omapäisyyttä. Asian korjatakseni jouduin irrottamaan ahkion aisat vetovyöstä ja nousemaan suksilta, mutta mitäpä kiirettä tässä muka oli. Hanki kantoi, aurinko helotti ja minä olin vapaa. Olin jättänyt kelkkauran ja suunnistin suoraan vaaran yli keväthankisessa tunturikoivikossa.

En ennättänyt hiihtää kovinkaan kauas, ennenkuin jouduin kääntymään takaisin upottuani polvia myöten vaaran etelärinteen auringossa pehmenneeseen lumeen.

Ryntäys tunturiin

Edellisenä iltana olin ollut liian äkkinäisten tunnelmien valassa. Olin ollut varma, että minulla oli kiire jonnekin, olin myöhässä ja että jokin oli pilalla lopullisesti. Näin lämmintäkin! Sosetta ja rämpimistäkö taas, huokaus. Etelän kiireen karkoittaminen oli ollut yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin.

Mutta iltapäivä oli lopulta kääntynyt kauniiksi, liiankin kauniiksi ollakseen totta. Kun viimein kiipesin tunturiin, hanki kantoi taas ja seurasi hurja hiihto hämärtyvään iltaan: lentokeli! En viitsinyt suuntia, koska sillä ei tuntunut olevan paljoa väliä. Siksipä päädyinkin telttoineni aivan muualle, kuin minne oli ajatuksenpuolikas.

Ennen myrskyä

Väliäkö tuolla, jos joutuu palaamaan vähän takaisinpäin, kilometri sinne tai tänne. Nyt yöpakkasen kovettama hanki kantaa taas vaikka saappaalla tallata, koirantassusta puhumattakaan. Tuosta jos hiihdän tai tuosta! Ei sillä suurta väliä, antaa keväthangen riemun tulla.

 

Iltaa kohti on hyvä laskeutua rauhaan ja kuunnella mitä ympärillä tapahtuu, tulla osaksi oikeaa ympäristöään. Riekkopariskunta ei paljoa kulkijasta piittaa, suunnittelee laittavansa uutta elämää häiriintymättä häiritsijöistä.

 

Illan tyyneys on levoton, jotain on muuttumassa.

Myrskyaamu ja naamat riitteessä

Sinä aamuna tuuli reilusti. Yöllä oli satanut jonkin verran uutta lunta ja lämpötila oli plussan puolella. Olisin mieluiten nukkunut, mutta koira vaati ylösnousua seiskalta. Hyvä niin, koska kohta oli aika lähteä suksille.

Tunturin päällä tiesin valinneeni väärän reitin: lyhin ei aina ole lyhin, sen verran pitäisi minunkin jo saamenmaasta ymmärtää. Koira katsoi minua pää kierossa, naama riitteessä ja yritti kylkimyyryä kävellen kääntyä pois laen yli pyyhkivästä vihurista.

Aamulla myrsky oli yltynyt telttaa purkaessani siinä määrin, että olin harkinnut leiriin jäämistä ja rokulipäivän pitämistä. Mutta koska majoite oli tuulen yltyessä jo hyvää vauhtia siirtymässä pulkkaan ja kaikkialle sekunneissa tunkeutuva puuterilumi oli tekemässä jokaisesta hetkestä mielenkiintoisen, ei paluu makuupussiin kuulunut vaihtoehtoihin. Tavallaan pieni ihme, jos sinne hankeen ei joku tavara jäänyt kevättä odottelemaan.

Tunturinlaen viimassa, hiihtäessäni pahki luonnonpuiston rajatolppaan, tiesin eksyneeni liian itään. En jostain syystä ollut jaksanut ottaa suojalaseja ja merinovillahuppua repusta, joten olin vaistomaisesti pyrkinyt kääntymään poispäin tuulesta. Nyt ei enää muu auttanut kuin kaivaa suojalasit ja huppu esiin, että matkan jatkaminen oikeaan suuntaan ylipäätään onnistuisi. Mutta ei ollut enää pitkästi! Laskeminenkin oli turvallista ilman valmistamaani ahkiojarrua sillä niin voimallinen oli vastaan puhaltava tuuli, että tuntui kuin joutuisin lykkimään lisävauhtia jyrkimmässäkin alamäessä.

 

Nyt kammin lämmössä en ollenkaan kaipaa telttaan, ainakaan tällä hetkellä. Vietetäänköhän loppupäivä rokulia, mitäpähän? Mutta silmät painuvat kiinni.

Heräsin päiväunilta lihakset kipeinä. Koirakin oli nukkunut hievahtamatta. Veltto olo.

Tuuli ei ollut nukkuessani laantunut ja nyt lisäksi satoi lunta. Ennen matkaa oireita antanut köhä oli pahentunut ja rintakehässä korisi. Kuka tahansa järjissään oleva ihminen olisi jäänyt kammin lämpöön; minä keräsin tavarani ahkioon ja hiihdin tunturiin iltapäivän aurinko sydämeni puolella.

 

 

Sukset! Uusi lumi tarttui pohjiin viisisenttisenä kerroksena, pyrytti, ahkio kaatui. Tiesin olevani hullu. Kynttilää pohjiin ja pohjoista kohti. Paljakassa viima voimistui, mutta lumisade lakkasi, viaton sopuli menetti hengensä tarkkakorvaisen koiran hampaissa. Tuijotin pitkät tovit tuulen mukana lentävää lunta, joka seurasi tunturin jokaista muotoa. Tuuli paljasti pinnan sieltä, peitti toisen täältä.

 

 

Leirissä avotunturissa, tuulen armoilla, teltta kestää. Tämä hulluus tuntuu hyvältä!

Rokulipäivä

Flunssa ja ahkionvetäminen väsytti. Koirakin oli saanut tassuunsa haavan jostain ja jätti punaisia jälkiä hangelle. En nukkunut hyvin viime yönä, sen verran tuuli repi telttaa. Nukuinko ollenkaan, koska ainakin kolmasti lapioin tuiskulunta teltan takaseinältä ja muuten vaan pelkäsin kaarien katkeavan ja telttakankaan repeävän tuulen mukaan. Makuupussissani mietin, miten kylmä herätys siitä tulisi. Puenko päällysvaatteet valmiiksi ja laitan rukkaset käteen? Tuuli ulvoi.

Mutta nyt oli rokulipäivä: ei ahkionvetoa eikä teltanpystytyksiä. Tänään kiertäisimme laakson tunturiylängön hankikannon lennättämänä.

 

Viime yön jäljiltä kastunut teltta on kuivunut kokonaan auringossa ja tuulessa. Olin joutunut yöllä lapioimaan lunta liepeiden päälle ja sulkemaan tuulen puoleisen räppänän, mutta silti puuteria vaan tunki yöllä päällysteltan alle. Mitään öisen myrskyn huolista ei tunnu enää olevan jäljellä: ne tuntemukset tuntuvat epätodellisilta ja liioitelluilta.

Tuuli on täysin tauonnut. Vaikka miten yrittäisi pinnistää kuuloaan on aivan mahdotonta kuulla mitään; hiljaisuus. Koira istuu liikkumatta hangella. Olen varma, että se kuulee jotain. Ehkä se osaa kuunnella hiljaisuutta.

 

 

Ilta-aurinko maalaa tyyneen maisemaan hyvin erilaisen kuvan kuin eilen. On hyvä jäädä samaan paikkaan pitemmäksi aikaa, silloin oppii enemmän: kontrasteja.

 

Hetkien tähden

Liiankin usein olen tainnut sanoa, että Lappiin kannattaa lähteä vain sen yhden hetken tähden. Ja jos niitä on monta, ne ovat kaikki hieman enemmän, koska sellaisia hetkiä ei ole missään muualla.

 

 

Sitten hetkistä kypsyy muistoja.

Koiran kanssa iltakävelyllä, pakastuvassa illassa tunturikoivikon kantavalla hangella. Koira pysähtyy, kuuntelee. Kuulen sen minäkin, mutta en usko sitä ennen kuin näen: laulujoutsenpari lentää matalalla pohjoiseen.

 

 

Lapissakin alkaa talvi jo olla ohi.

 

Kuvia reissulta osoitteessa:
http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2011.1/pictures/index.html