Täällä etelässä on lähes kesä, vihreät silmut puhkeavat koivuihin. Mutta ehkä pohjoisen kevättalven tunturit loistavat vieläkin maagista valoa?

Vaellus kääntyy päätokseensä.

Se ei sureta, koska pitkä kesäjotos odottaa jo heti kesäkuun alussa.

Kiitos sinulle, kun luit tiedonantoja suoraan tunturista. Huomenna hiindän tienvarteen, päivitykset tämän reissun osalta ovat mahdollisesti tässä.

Koiran kanssa iltakävelyllä, pakastuvassa illassa tunturikoivikon kantavalla hangella. Koira pysähtyy, kuuntelee. Sitten kuulen sen minäkin, mutta en usko sitä ennen kuin näen: laulujoutsenpari lentää matalalla pohjoiseen. Kamera on teltassa, itse asiassa ajattelin ottaa sen, mutta tuumin turhaksi. Niinpä niin.

Mutta kai Lapissakin on talvi jo virallisesti ohi.

Juuri keksin, että vaelluksella täytyy ehdottomasti olla mukana jäätelökauha. Miksikö? Sehän on aika ilmeistä.

Onneksi Savotan muovikuksa toimittaa jäätelökauhaa ihan hyvin.

Liiankin usein olen tainnut sanoa, että Lappiin kannattaa lähteä vain sen yhden hetken tähden. Ja jos niitä on monta, ne ovat kaikki plussaa, koska sellaisia hetkiä ei ole missään muualla.

Hetkistä kypsyy muistoja.

Ilta-aurinko maalaa tyyneen maisemaan hyvin erilaisen kuvan kuin eilen. On hyvä jäädä samaan paikkaan pitemmäksi aikaa, silloin oppi enemmän.

Kontrasteja.

Tuuli on täysin tauonnut. Vaikka miten yrittäisi pinnistää kuuloaan on aivan mahdotonta kuulla mitään. Hiljaisuus.

Koira istuu liikumatta hangella. Olen varma, että Varre kuulee jotain, ehkä se osaa kuunnella hiljaisuutta.

Viime yön jäljiltä kaastunut teltta on kuivunut kokonaan auringossa ja tuulessa. Jouduin lapioimaan lunta liepeiden päälle ja sullkemaan tuulen puoleisen räppänän, mutta silti puuteria tunki yöllä jostain päällysteltan alle. Tuuletuksen puutteesta aiheutunut kondenssivesi taisi olla kastumiseen suurempi syy.

Päällysmakuupussikin on kuiva, samoin hiihtosormikkaat ja itse asiassa kaikki varusteet ovat tiptop.

Iltapäivähiihdolla kiersimme tulojälkien kautta ja hangelta löytyivät eilisen murhatyön todisteet.

Flunssa ja ahkionvetäminen väsyttää. Koirakin saanut tassuunsa haavan jostain ja jättää punaisia jälkiä hangelle. Eipä tullut nukuttuakaan hyvin viime yönä, sen verran tuuli repi telttaa.

Rokulipäivä! Ei ahkionvetoa eikä teltapystytyksiä. Kiersimme laakson, hanki kantoi ja keli lennätti.

Heräsin päiväunilta lihakset kipeinä. Koirakin oli nukkunut hievahtamatta. Veltto olo.

Tuuli ei ollut laantunut ja nyt lisäksi satoi lunta. Ennen matkaa oireita antanut flunssanpoikanenkin oli pahentunut. Kuka tahansa järjissään oleva ihminen olisi jäänyt kammin lämpöön. Minä keräsin tavarani ahkioon ja hiihdin tunturiin iltapäivän aurinko sydämeni puolella.

Sukset! Uusi lumi tarttui pohjiin viisisenttisenä kerroksena, pyrytti, ahkio kaatui. Tiesin olevani hullu. Kynttilää pohjiin ja pohjoista kohti. Paljakassa viima voimistui, mutta lumisade lakkasi, viaton sopuli menetti hengensä tarkkakorvaisen koiran hampaissa. Tuijosin pitkät tovit tuulen mukana lentävää lunta, joka seurasi tunturin jokaista muotoa. Tuuli paljasti pinnan sieltä, peitti toisen täältä.

Leirissä avotunturissa, tuulen armoilla, teltta kestää. Tämä hulluus tuntuu hyvältä.