Syksyn poropaketin pitäisi saapua parin viikon kuluttua. Tilasin tänä vuonna vain etuneljänneksen, vaikka normaalisti ostan puolikkaan vasan.

Etuneljänneksestä puuttuvat arvoikkaimmat osat, kuten paistit ja sisäfile, mutta liha on huomattavasti edullisempaa ja oikein valmistettuna maukkaampaan. Ei paistia ja filettä aina tarvitse syödä, niin herkullista kuin vasan paisti hyvin tehtynä onkin.

Mutta muutakin lihaa on olemassa. Esimerkiksi vasan kaulakiekoista, potkasta tai lavasta saa herkullisen karjalanpaistin.

Karjalanpiirakoiden kanssa tämä herkku voittaa rasvaisen joulukinkun mennen tullen. Uutena vuotena taas ajattelin paistella valtavan kokoisen käristyksen, jonka nautin vahvan oluen kera.

Sen aterian jälkeen katson kaamoksen selätetyksi ja alan odottaa kevättä.

—

Olen näköjään jäänyt yksin kotiin koiran kanssa. Näitä kirjoitellessa tulee nälkä ja jääkaappi paistaa tyhjyyttään. Pitäisiköhön käydä lähikaupassa ja tehdä pitkästä aikaa epäterveellinen ja rasvainen pitsa, pitkän kaavan mukaan.

Vaarallinen suunnitelma, näin yksin viikonloppua vietettäessä. Se voi johtaa moraalittomaan ja hyvinvoinnin kannalta arveluttavaan ylensyöntiin.

Retkeilijä katselemassa himoiten katajakasvustoa. Mikä se semmoinen on? Se on uuden ekologisen risukeittimen omistaja.

Viime kesän risukeitinhuuman jälkeen olen jälleen päättänyt palata kaasun käyttöön ainakin alkukesän vaelluksilla. Syitä on useampia. Tärkein on se, että tuskin yksinvaelluksella viitsin ottaa louetta mukaan keittokatokseksi. Ilman keittokatosta mukana pitäisi joka tapauksessa olla kaasu hätävarana.

Toinen syy on se, että yksinvaelluksella ei tunnelmointi leirissä kuitenkaan ole päaosassa, alkukesän valossa varsinkaan. Pääosassa on vaeltelu, tunturissa patsastelu ja vaivaton leiryityminen ja kokkaaminen.

Aiemminkin olen miettinyt myös sitä, miten ekologinen risukeitin loppujen lopuksi on. Ei se tee ainakaan ympäristölle hyvää, jos risukeittimien jäljessä seuraavat paljaaksi riivityt puiden alaoksat ja maasta revityt katajat. Kataja palaa nimittäin keittimessä luvattoman hyvin ja kiusaus poltella katajapensaita märkien tunturikoivujen oksien sijasta on suuri.

Jätän risukeittin suosiolla syyskesän ja syksyn tarpeisiin, sekä porukan vaelluksille.

Eikä sitten revitä niitä katajia ja kuusenoksia, muutkaan risukeittelijät.

Viime kesänä hylkäsin perinreisen kantolaitteen ja siirryin anatomic-rinkkojen aikaan. Sellainen asia, jota en olisi hevin uskonut tekeväni. Mutta joskus, kun tarpeeksi taistelee itsensä kanssa, löytää uusia asioista, joiden pitäisi olla alun alkaenkin aivan päivänselviä. Samanlainen oli aikanaan kirveen poisjättäminen. En ole sitä sen koommin kaivannut.

Kesän ensimmäisellä vaelluksella kokeilen ensin uutta Ospreys Aetheria. Sitten elokuussa kannoin samanlaista lastia Savotan Tunturisusi L:llä. Tarkoitus oli rehellisesti testata kantolaitteiden paremmuus omaan käyttöön. Kunto ei ole enää nuorukaisen ja paikat ovat kuluneet, joten täytyy ajatella tuleviakin vuosia.

Nyt kun olen asiaa sulatellut, ei mielessäni ole enää epäilystäkään. Savotan parempi kestävyys ja pakattavuus tunnearvoineen ei voita sitä muistoa, joka minulla on elämäni ensimmäisestä vaelluksesta, jolloin en kertaakaan tuskaillut rinkan painoa olkapäilllä, en edes ensimmäisenä päivänä.

Putkirinkan aika on ohi. Savotta voisi olla ekologisempi ja kestävämpi ratkaisu, mutta olen heikko, enkä enää kestä ajatusta siitä natisevasta hetekanrohjosta selässäni.

Ehkä siirryn seuraavaksi vaatteisin, joissa on “ominaisuuksia”.

Blogien kommentointisysteemit ovat myös roskapostittajien suosiossa. Siivosin juuri muutamia satoja viestejä tämän blogin roskapostijonosta. Onneksi WordPressin Akishmet lisäosa toimii useimmiten hyvin ja suodattaa roskapostit tehokkaasti.

Valitettavasti joukkoon oli nyt kuitenkin jäänyt muutama asiallinen kommentti pariksi viikoksi. Viestit on nyt vapautettu. Pahoittelen tapahtunutta.

Olen tutkaillut ihmeissäni seuraavan reissun karttaa. Kyseessä ei ole varsinainen vaellus, mutta luontokohteita on tarjolla runsaasti.

Mikähän noista olisi hyvä?

Joulukuussa aurinko nousee 5:55 ja laskee 20:45, päivän pituus 15 tuntia, on lähes keskikesä. Ei Vantaalla, mutta minulle kyllä.

Vaikka kyseessa ei olekaan lomamatka, yritän laittaa tänne muutaman kuvan paikallisesta kesästä, Suomen kevättä odotellessa.

Marraskuu on vielä kestettävä pimenevää tihkua.

Pitääkseni retkeilyblogin puhtaana ylimääräisestä tauhkasta, olen avannut toisen blogin:

Kauaskatsoja (blogi on nyttemmin suljettu)

Paljon asioita on jäänyt sanomatta sen takia, että olen kokenut ne sopimattomaksi retkeilyaiheiseen nettipäiväkirjaan. Vaikka olenkin vuosien varrella kirjoittanut paljonkin aiheen sivusta, katsoin nyt parhaaksi rauhoittaa Asentopaikan päiväkirjan pelkästään Lappi- ja retkeilyaiheille. Tämä lienee helpotus monille lukijoillekin, jotka eivät ole kiinnostuneet tieteestä, skeptismistä tai joita ateistinen elämänasenteeni häiritsee.

Yritän pitää Asentopaikan päiväkirjan “kiltimpänä”.

Tervetuloa Kauaskatsojan blogiin, mutta älä satuta itseäsi.

Paras retkeilykausi on ohi, lehdet tippuvat puista ja polut kansallispuistoissa hiljentyvät. Talveakin jo ennustellaan ja ensilunta jopa tänne etelään.On siis aika pakata vaellustarvikkeet talvisäilöön odottamaan kevättä.

Tai sitten ei. Toinen vaihtoehto on tunkea reppuun loue, makuupussi, risukeitin ja eväät ja painua koiran kanssa maastoon viikonlopuksi. Ruuhka tuskin häiritsee tähän vuodenaikaan.

Kummanko sitä sitten tekisi. Tarvitseekohan tuommoista nyt edes pohtia.

Blogitteluun tulee varmasti nyt syksyn mittaan taukoja, koska on vain vähän tai ei ollenkaan tähdellistä ja asiaankuuluvaan sanottavaa. Näin käy usein vaelluskauden loputtua. Voi myös olla järkevää rauhoittua muihin harrastuksiin, koska ei vaelluskaan koko elämä ole. Eihän?

En aio kadota minnekkään, mutta älkää ihmetelkö jos päivityksiä ei tule niin tiuhaan kuin aiemmin. Palaan asiaan jos jotain tulee mieleen.

Hyviä retkiä niille, jotka vielä pääsevät pohjoiseen tänä vuonna.

Viime yönä heräsin painajaiseen. Se on outoa, koska en yleensä näe painajaisia; unissa yleensä tiedän uneksivani. Tämä uni oli erilainen, koska se oli täysin todentuntuinen. Olin jossain tuntemattomassa erämaassa ilman varusteita, enkä tiennyt missä ne ovat. Tuuli yltyi.

Unet tulevat tietenkin ihmisten sisältä ja ovat omien aivojemme luomuksia, niillä ei ole mitään muuta merkitystä, kuin pyörittää kerälle irrallisia ajatuslankojen pätkiä, joihin ilman tätä yöllistä siivoamista ennen pitkää kompastuisimme.

Tähän uneen lienee vaikuttanut nyt kahtena peräkkaisena vuotena lähipiirissä sattuneet tapaukset, jossa joku oli hukannut varusteensa ja joutunut palaamaan ilman niitä eramaasta. En voi sille mitään, että tämä on asia jota varon eniten vaelluksella. Olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Mikä olisi totisempi paikka, kuin hukata ahkio talvivaelluksella?

En mielelläni jätä rinkkaani tai varusteitani lainkaan kun olen liikeellä. Ehkä minulla on ylikehittynyt itsesuojeluvaisto, joka tekee minut turhan varovaiseksi. Jos minulla on leiri hyvässä paikkassa, saatan kavellä ympäristössä kalastamassa tai kävelemässä, mutta en mene mielelläni kauas tai jätä leiriä pitkäksi aikaa.

Tähän liittyy myös toinen asia, joka vaikuttanee taipumukseeni. Jos jätän leirin ja lähden päiväretkelle, menetän välittömästi sen vapauden ja liikkumisen tunteen,  jonka saan rinkka selässä kun reittiäni ei ole etukäteen lukkoon lyöty.

Päiväretkellä tiedän, että teltalle on palattava ja menohalut ovat silloin mennyttä:  pyrin mahdolisimman nopeasti takaisin leiriin. Ehkä se on vain tapa antaa periksi luontaiselle laiskuudelleni, mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, jälleen kerran. En jätä mielelläni varusteitani edes hetkeksi, enkä nauti vaeltamisesta jossa perusleiriin täytyy palata.

Meitä joutenkulkijoita on joka lähtöön.