Vielä muutama vuosia sitten, vuosikymmenistä puhumattakaan, vaeltajat olivat vaeltajia. Silloin ei retkellä partaa ajettu, hampaita pesty eikä persettä pyyhitty. Keventäjää pidettiin kummallisen otuksena ja goreasuinen kulkija oli pelle ja mikä tahansa perinteistä poikkeava oli ”väärin vaellettu”.

Tämä oli toki noloa puusilmäisyyttä, koska miksipä kairassa ei saisi muka pyöriä miten naurettavissa vetimissä hyvänsä. Vanhaa eräjäärää räikeänvärinen muutos tunturimaisemassa ei kuitenkaan miellyttänyt.

Nyt on ilmaantunut uusi sairaus uhkaa jälleen ”vanhan liiton” vaeltajien mieleenrauhaa. Ilmiö nimeltä ”ultragrammaus” on saamassa yhä enemmän huomiota osakseen. Siitä on tulossa vaelluken de-facto, uusi standardi. Nyt, jos kaikkia varusteita ei heti paikalla vaihdeta ultrakeveiksi on se ”väärin kevennetty”. Varustekevennystä enemmän keskustellaan korkeintaan vain ihovoiteista ja kesän hyttystilanteesta.

Joidenkin ultragrammareiden motiivit ovat toki hyvinkin järkeviä ja liikunnallisia. Kunnia heille. Useiden kohdalla kuitenkin näyttää varusteiden viilaus olevan pääasia. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se on eri harrastus, sellainen jossa pääasia ei ole luontokokemus vaan eräänlainen varusterunkkaus. Se on myös ihan hyvä niin, mitäpä se minulle kuuluu.

Mutta jokin periaatteellinen tässä mietityttää. Harrastuksen tarkoitus on äärimmäinen kevennys, kuten nimikin sanoo. Kun vaeltaja on viimein alasti, mihin grammari sitten piilottaa punnitsematta jääneet kilot? Onkin mielenkiintoista sitten eläkeiässä ihmetellä alastomia, pikiöljyllä voideltuja retkeilijöitä, jotka kirmaavat yli jänkien ja paljakoiden titaanilusikka perseessä.

Ennen internettiä, keskustelupalstoja ja niille pesiytyneitä kaikentietäjiä ei eräjäärällä ollut tällaisia ongelmia, vaan kaikki tekivät omat virheensä ihan itse ja elämä oli suurta seikkailua. Nyt jokainen pikkudetalji on varmistettava etukäteen keskustelupalstojen totuuspoliiseilta, ettei vain jäisi kiinni mistään vääräoppisesta ja joutuisi vaelluksella naurunalaiseksi.

Vanhan liiton vaeltaja ei ymmärrä tästä touhusta mitään, vaikka yrittääkin hämmentyneenä ja surullisena jättää pois painavia retkeilyvarusteitaan, että jaksaisi vielä kerran raahautua rakkaille asentopaikoilleen viimeisin erämaihin. Saattaapa hän epätoivossaan mennä niinkin pitkälle, että luopuu luotetusta rinkastaan ja vaihtaa kevytreppuun.

Mutta kun viimeinen vanhan liiton jäärä sortuu savottansa painon alle, on perinteinen eräretkeily lopullisesti kuollut.