Tähän aikaa, viikko vaelluksen jälkeen, on vaellusväsymys usein pahimmillaan. En tarkoita fyysistä väsymystä, vaan eräänlaista masennuksen kaltaista tilaa joka saattaa yltyä niin voimakkaaksi, että mieleen tulee koko harrastuksen lopettaminen. Mitä järkeä on hankkia tallainen delirium useamman kerran vuodessa.

Johtuuko väsymys paluusta arkeen, kaipauksesta erämaahan vai mistä, siitä en ole päässyt varmuuteen. Kaipa se on osana tätä lapinhullun oireyhtymää.

Viime vuosina vaellukset ovat lisääntyneent siinä määrin, että ehkä kyseessä on myös jonkinasteinen kyllästyminen, liika on liikaa. Tämä tunne kestää aikansa ja sitten kun se on poissa, polte erämaahan palaa entistä vahvempana. Tekisi mieleni koettaa, mitä tapahtuisi jos jättäisin kokonaisen vuoden väliin. Ei vaellusta, ei lapinmatkaa, ei hulluuttaa. Jos tauti ei parane annostusta lisäämällä, paranisiko se sitä vähentämällä. Voiko addiktiosta päästä eroon?

Kuulin tässä itsestäni luonnehdinnan,  jonka mukaan vaellusrytmini on pakkomielteinen. Voi olla niinkin, mutta helpottaa kun tietää vieläkin hullumpia vaeltajia olevan olemassa. On myös niin, että jossain vaiheessa kunto pettää, eikä erämaahan ole enää asiaa. Sitä ennen täytyy vain porskuttaa niin kauan kuin jaksaa.

Muutokset ovat aina hyvä asia ja piristäviä. Olen luvannut viedä kaksi ensikertalaista vaellukselle elokuussa. Lapinkasteeseen täytynee suunnitella jokunen asiaan kuuluva jäynä. Eksyminen suolle, kartan katoaminen, ketunpaska hernesopassa tai jokin muu vekkuli kepponen.

Lapinkaste on vakava asia. Jotkut saavat tarpeekseen yhdestä kerrasta, eivätkä palaa Lappiin koskaan. Toista ääripäätä edustavat ne, jotka hukkaavat palasen sielustaan erämaahan. Sitä puuttuvaa palasta nämä onnettomat tulevat vuosi vuoden jälkeen etsimään, vain hukatakseen loputkin itsestään jängille ja tuntureille.