Siinä odotellessani, että yltyvä pakkanen jäätäisi päivällisen räntäsateen jäljiltä kastuneet varusteet koppuraksi, muljahti mieleeni, että mikähän saa ihmisen lähtemään ihan hyvästä huoneistosta ja majoittumaan järven jäälle telttaan koiran kanssa. Monet olivat tätä minulta kysyneet, varsinkin kun tuli puhetta lapinreissuista. Oliko se niin ihanaa ja hienoa, että piti lähteä ehdoin tahdoin palelemaan ja itseään rääkkämään.
Siinä maakuupussissa maatessani ja kuunnellessani yltyvän tuulen aloittamaa teltan rummutusta tulin siihen tulokseen, että ei se aina ollut kummoista. Nytkin paleli ja selkään koski, uni ei tahtonut tulla. Aloin ajattelemaan oikein syitä nukkua luonnossa, kesällä tai talvella. Pessimistisessä mielentilassani en keksinyt heti mitään, mutta sitten suljin silmäni ja annoin ajatuksen hiljentyä. Lapinhullun ajatus kulkee itsekseen sinne, mihin osa siitä on jäänyt ikuisiksi ajoiksi, osaksi tunturituulen satumetsäksi huurtamaa koivikkoa. Se hakeutuu kuuntelemaan maahisten hiljaista mutinaa puronvarressa ja katselemaan taianomaisia aamuja siellä jossain, kun nouseva aurinko kultaa laaksossa matavan sumuverhon.
Yksi sellainen hetki riittää, yksikin on tarpeeksi, että retki on onnistunut. Silti niitä on aina jokaisella retkellä monta.Siinäpä teille syitä lähteä! Viikonlopun harjoitusreissu loskaiselle järvenjäälle ei ehkä kuitenkaan ole mitään sellaista, jolta voi odottaa suuria elämyksiä. Varusteiden testailua ja makkaranpaistoa.
Aamulla heräsin siihen, kun koira työnsi kuonoa kämmeneeni, häntä heilui. Varrea ei yön kipakka pakkanen ollut haitannu, turkkikin oli aivan kuiva. Oivat ovat materiaalit lapinkoiran päällysvaatteessa.
Tuuli vinkui ja paukutti teltaa, minä hymyilin. Yksi ainoa hetki riittää.
—
Tänä aamuna koira käveli hihnassa kuin unelma. Ei kiskonut, ei hötkyillyt, eikä heittäytynyt paluumatkalla jalkakäytävälle selälleen. Oli kai muuttunut telttaretkellä kiltimmäksi. Tai ehkä se olin sittenkin minä.
Kommentit
Piähännousema — 5 kommenttia